Sormiruokailijamme on nyt 1 v 2 kk ikäinen.
Olen viime aikoina ollut useampaankin kertaan tilanteessa, jossa on koettu pientä "kulttuurishokkia" minun sekä soseruokailuun tottuneiden henkilöiden välillä. Minä olen päätynyt hämmästelemään sitä, kuinka vaivalloista soseruokailu onkaan verrattuna tähän meidän meininkiin (meidän meiniki kun on sitä, että ruoka ja juoma laitetaan lapsen nokan eteen ja sen jälkeen hänen syömiseensä ei tarvitse sekaantua mitenkään, hän syö sataprosenttisen itsenäisesti aterian alusta loppuun, eikä juurikaan aiheuta sotkua). Ja vastapuoli on mm. kauhistellut sitä, että miten uskallan antaa lapseni syödä isoja ruokapaloja aivan huoletta.
Esimerkiksi olimme äitini synttäreillä, jossa tätini katseli, kuinka lapseni pisteli hyvin tottunein ottein leipää ja pullaa naamaan. Täti sanoi, että häntä niin hirvittää, kun pelkää lapsen tukehtuvan, että ei pysty edes katsomaan sitä syömistä. Minun oli vaikea ymmärtää, miksi sellaista pitäisi pelätä.
Lapseni on syönyt joka ikisen kiinteässä muodossa olevan ateriansa omakätisesti, isoina karkeina paloina viimeisen kahdeksan kuukauden ajan. Hän ei ole syönyt lainkaan sileitä soseita. Joten luulisi hänen jo oppineen, miten ruokaa käsitellään.
Kun me aikuiset syömme, meidän ei tarvitse koko ajan aktiivisesti miettiä, että että pitääpä varoa etten vedä tätä ruokapalaa kurkkuuni ja tukehdu siihen. Itse asiassa emme mieti sitä lainkaan. Niin täysin "selkärangasta" tulee taitomme käsitellä suulla ruokaa. Sormiruokaileva lapsi ei poikkea meistä aikuisista millään tavalla tuossa asiassa. Hän tietää - asiaa lainkaan ajattelematta - miten ruokaa pitää työstää suussa.
Jos vauvalle tarjotaan kiinteänä ravintona sileitä soseita, hän oppii, että ruokaa ei tarvitse käsitellä sen kummemmin, sen voi vaikka sellaisenaan nielaista, eikä se esimerkiksi juutu kurkkuun. Tästä väärinkäsityksestä pitää sitten jossain vaiheessa opetella pois, kun karkeampaan ruokaan väistämättä täytyy siirtyä ennen pitkää.
Sormiruokailija (etenkin täyssormiruokailija, joka ei lainkaan saa soseita) sen sijaan joutuu alusta asti, joka ikisestä ateriasta alkaen oppimaan, että ruokaa pitää jauhaa ennen kuin sen voi viedä kurkkuun. Hän oppii arvioimaan, miten sitä pitää jauhaa, kuinka sileäksi ruoka pitää saada ennen kuin se on valmis nielaistavaksi. Ja kyllä, jo puolivuotiaalla on tuollaisen asian oppimiseen täydet valmiudet.
Kun suun motoriikkaa vasta harjoitellaan ja ensimmäisiä karkeampia ruokapaloja syödään, ilmenee vielä hieman kesken oleva osaaminen tällä saralla siten, että lapsi kakoo ja pudottelee ruokaa suustaan. Se on lapsen oma turvamekanismi, joka estää häntä tukehtumasta.
Minun lapsellani kakomisvaihe meni ohi jo kauan sitten. En edes muista kyseistä vaihetta enää kunnolla. Se oli silloin aivan alussa, 6 - 7 -kuisena. Hän ei ole enää viimeiseen puoleen vuoteen kakonut, muuten kuin hyvin hyvin harvoin (suunnilleen yhtä harvoin kuin me aikuisetkin joskus joudumme kakomaan). Kun hänelle antaa ruokaa syötäväksi, voi luottaa siihen että hänen hyvin kehittynyt suun motoriikkansa tietää kyllä miten toimia.
Lapsemme ruokkiminen on nykyään niin käsittämättömän helppoa, että viimeistään nyt tuntuu siltä, että olemme valinneet oikean tien. Eniten nautin tässä hommassa siitä, että näen lapseni nauttivan syömisestä tosi paljon. Juuri sitä toivoinkin saavuttavani tällä valinnalla silloin, kun yli kahdeksan kuukautta sitten tähän ratkaisuun päädyin.
maanantai 14. toukokuuta 2012
keskiviikko 7. maaliskuuta 2012
Yksivuotias sormiruokailija
Sormiruokailijamme vietti juuri yksivuotissyntymäpäiviään. Nyt voisi olla hyvä hetki kertoa, millaisella mallilla sormiruokailumme tällä hetkellä on.
Ymmärtääkseni soseruokinnalla kiinteänsä aloittaneet, neuvolan virallissuositusten mukaan edenneet vauvat ovat yksivuotiaana sellaisessa vaiheessa, että he harjoittelevat omin sormin syömistä. Meidän lapsukaisemme sen sijaan on jo sormiruokailun mestari - opetteleuvaiheet ovat kaukana takanapäin.
Sormiruokailun suurimmaksi ongelmaksi koetaan yleensä hirvittävä sotku, mitä siitä syntyy. Meillä tämäkin ongelma on jo jonkin aikaa ollut taaksejäänyttä elämää. Niksusta on tullut varsin siisti syömäri. Enää häntä ei tarvitse vuorata hihallisella ruokalapulla eikä jynssätä pitkin naamaa, hiuksia, syöttötuolia, lattiaa, seiniä jne. olevia puuroja. Ihan simppeli perusruokalappu riittää, ja ruokaa ei yleensä päädy mihinkään muualle kuin suuhun. Paitsi silloin, kun lapsi on väsynyt tai muuten levottomalla tuulella. Silloin hän pudottelee hyvin teatraalisella käden heilautuksella ruokia lattialle. Tosin sekään ei mene enää heittelyksi, vaan ruuat yleensä tipahtavat suunnileen samaan kohtaan, mistä ne on helppo kaapaista pois. Moni ruokasessio päättyy niin, ettei lattiaa tarvitse putsata lainkaan. Pahin sotku syntyy murenevista ruuista, murusia valuu väkisinkin sinne mihin ne eivät kuulu, ja niiden luuttuaminen on hieman rasittavaa.
Joka tapauksessa syömisestä on tullut niin siistiä, että viitsin varsin huoletta mennä lapseni kanssa ravintolaan tai kylään ja antaa hänen osallistua ruokailemiseen. Mukana kulkee Tinydiner, joka on aivan loistava keksintö.
Sormiruokailu oli alun perin minulle eräänlainen kokeilu, ja sille tielle jäätiin, koska se osoittautui kaikin puolin järkeväksi. Minä en tiedä, miksi lasta pitäisi syöttää. Vaikka kuinka koetan miettiä, en vaan keksi siihen mitään syytä.
Yksi syy, miksi aloitimme kiinteät sormiruokaillen, oli se, että halusin syömisen olevan lapselle mukava virike, eikä muita virikkeitä ruokapöytään kaivattaisi. Minua häiritsi suunnattomasti ajatus siitä, että syövää lasta hämätään lelulla ja vaivihkaa ujutetaan ruokaa suuhun, kun hän ei huomaa mitä on tekemässä. Mieleeni oli painunut ikävännäköisiä kuvia siitä, kuinka lapset kiukuttelevat heille tyrkytettyä ruokaa vastaan. Halusin tehdä kaikkeni sen eteen, että lapselleni tulisi positiivinen ja luonteva suhde ruokaan. Mielestäni syöminen on kivaa, miksei se siis voisi olla kivaa myös vauvan mielestä. Sormiruokailu täytti odotukseni tämän asian suhteen. Meillä ei ole koskaan leluja tai muitakaan houkuttimia ruokapöydässä, eikä niille ole tarvetta. Kaikenlainen painostaminen, pakottaminen ja muu sellainen ei-luonnollinen lähestymistapa lapsen ruokkimiseen on meille vierasta. Toisinaan, kun lapselta meinaa unohtua että nyt ollaan syömässä, saatamme siirtää hänen huomionsa takaisin ruokaan puhumisella ja kenties osoittelemalla ruokaa. Välillä saatamme ojentaa hänelle ruokapaloja, jos hän näyttää olevan kovin hajamielisellä tuulella. Ruuan ojentaminen ei kuitenkaan tarkoita tuputtamista saati ruuan työntämistä lapsen suuhun.
Ei ruokailu toki aina ruusuista ole. Varsinkin väsyneenä Niksu saattaa keskittyä pelkkään heilumiseen, metelöintiin ja muuhun epäolennaiseen, kun pitäisi syödä. Varsinkin, jos tarjolla ei ole parasta herkkua. Joskus vanhemmilla meinaa mennä hermot riehuvaan ja nyt jo kovasti omaa tahtoaan osoittavaan lapseen, mutta se taitaa olla aivan normaalia arkea itse kullekin lapsiperheen äidille ja isälle.
Monet ovat huolissaan siitä, ettei sormiruokailija saa tarpeeksi ruokaa, koska syödyt ruokamäärät näyttävät kovin pieniltä. Meillä ei ole koskaan ollut tällaista ongelmaa, koska Niksun ruokahalu ja motivaatio syömiseen on aina ollut suurta. Pikemminkin minua joskus kauhistuttaa, että miten lapseen voi mahtua noin valtavia ruokamääriä, kuin mitä hän kerralla saattaa syödä. Imettäminen alkoi varsin nopeasti meillä menettää merkitystään, vaikka olikin puolivuotiaaksi saakka ollut erittäin merkittävässä asemassa lapsemme ruokavaliota - hän oli nimittäin täysimetetty, ilman korvikkeita. Nyt vuoden ikäisenä imetys on lopetettu kokonaan. Sekä minulla että lapsellani lopahti kiinnostus siihen touhuun. Nyt ollaan siirrytty siis normaaliin lehmänmaitoon.
Lopuksi vielä listausta joistakin ruuista, mitä sormiruokailijamme ruukaa syödä:
Ymmärtääkseni soseruokinnalla kiinteänsä aloittaneet, neuvolan virallissuositusten mukaan edenneet vauvat ovat yksivuotiaana sellaisessa vaiheessa, että he harjoittelevat omin sormin syömistä. Meidän lapsukaisemme sen sijaan on jo sormiruokailun mestari - opetteleuvaiheet ovat kaukana takanapäin.
Sormiruokailun suurimmaksi ongelmaksi koetaan yleensä hirvittävä sotku, mitä siitä syntyy. Meillä tämäkin ongelma on jo jonkin aikaa ollut taaksejäänyttä elämää. Niksusta on tullut varsin siisti syömäri. Enää häntä ei tarvitse vuorata hihallisella ruokalapulla eikä jynssätä pitkin naamaa, hiuksia, syöttötuolia, lattiaa, seiniä jne. olevia puuroja. Ihan simppeli perusruokalappu riittää, ja ruokaa ei yleensä päädy mihinkään muualle kuin suuhun. Paitsi silloin, kun lapsi on väsynyt tai muuten levottomalla tuulella. Silloin hän pudottelee hyvin teatraalisella käden heilautuksella ruokia lattialle. Tosin sekään ei mene enää heittelyksi, vaan ruuat yleensä tipahtavat suunnileen samaan kohtaan, mistä ne on helppo kaapaista pois. Moni ruokasessio päättyy niin, ettei lattiaa tarvitse putsata lainkaan. Pahin sotku syntyy murenevista ruuista, murusia valuu väkisinkin sinne mihin ne eivät kuulu, ja niiden luuttuaminen on hieman rasittavaa.
Joka tapauksessa syömisestä on tullut niin siistiä, että viitsin varsin huoletta mennä lapseni kanssa ravintolaan tai kylään ja antaa hänen osallistua ruokailemiseen. Mukana kulkee Tinydiner, joka on aivan loistava keksintö.
Sormiruokailu oli alun perin minulle eräänlainen kokeilu, ja sille tielle jäätiin, koska se osoittautui kaikin puolin järkeväksi. Minä en tiedä, miksi lasta pitäisi syöttää. Vaikka kuinka koetan miettiä, en vaan keksi siihen mitään syytä.
Yksi syy, miksi aloitimme kiinteät sormiruokaillen, oli se, että halusin syömisen olevan lapselle mukava virike, eikä muita virikkeitä ruokapöytään kaivattaisi. Minua häiritsi suunnattomasti ajatus siitä, että syövää lasta hämätään lelulla ja vaivihkaa ujutetaan ruokaa suuhun, kun hän ei huomaa mitä on tekemässä. Mieleeni oli painunut ikävännäköisiä kuvia siitä, kuinka lapset kiukuttelevat heille tyrkytettyä ruokaa vastaan. Halusin tehdä kaikkeni sen eteen, että lapselleni tulisi positiivinen ja luonteva suhde ruokaan. Mielestäni syöminen on kivaa, miksei se siis voisi olla kivaa myös vauvan mielestä. Sormiruokailu täytti odotukseni tämän asian suhteen. Meillä ei ole koskaan leluja tai muitakaan houkuttimia ruokapöydässä, eikä niille ole tarvetta. Kaikenlainen painostaminen, pakottaminen ja muu sellainen ei-luonnollinen lähestymistapa lapsen ruokkimiseen on meille vierasta. Toisinaan, kun lapselta meinaa unohtua että nyt ollaan syömässä, saatamme siirtää hänen huomionsa takaisin ruokaan puhumisella ja kenties osoittelemalla ruokaa. Välillä saatamme ojentaa hänelle ruokapaloja, jos hän näyttää olevan kovin hajamielisellä tuulella. Ruuan ojentaminen ei kuitenkaan tarkoita tuputtamista saati ruuan työntämistä lapsen suuhun.
Ei ruokailu toki aina ruusuista ole. Varsinkin väsyneenä Niksu saattaa keskittyä pelkkään heilumiseen, metelöintiin ja muuhun epäolennaiseen, kun pitäisi syödä. Varsinkin, jos tarjolla ei ole parasta herkkua. Joskus vanhemmilla meinaa mennä hermot riehuvaan ja nyt jo kovasti omaa tahtoaan osoittavaan lapseen, mutta se taitaa olla aivan normaalia arkea itse kullekin lapsiperheen äidille ja isälle.
Monet ovat huolissaan siitä, ettei sormiruokailija saa tarpeeksi ruokaa, koska syödyt ruokamäärät näyttävät kovin pieniltä. Meillä ei ole koskaan ollut tällaista ongelmaa, koska Niksun ruokahalu ja motivaatio syömiseen on aina ollut suurta. Pikemminkin minua joskus kauhistuttaa, että miten lapseen voi mahtua noin valtavia ruokamääriä, kuin mitä hän kerralla saattaa syödä. Imettäminen alkoi varsin nopeasti meillä menettää merkitystään, vaikka olikin puolivuotiaaksi saakka ollut erittäin merkittävässä asemassa lapsemme ruokavaliota - hän oli nimittäin täysimetetty, ilman korvikkeita. Nyt vuoden ikäisenä imetys on lopetettu kokonaan. Sekä minulla että lapsellani lopahti kiinnostus siihen touhuun. Nyt ollaan siirrytty siis normaaliin lehmänmaitoon.
Lopuksi vielä listausta joistakin ruuista, mitä sormiruokailijamme ruukaa syödä:
- hedelmät: klementiini, appelsiini, nektariini, banaani jne.
- puurot: "aikuisten" puurohyllystä ostetut tavalliset puurohiutaleet, niistä keitetään sen verran paksu puuro, että sen voi paloitella ja syödä sormin
- liha: esim. jauhelihapihvit (ilman suolaa, korppujauhojen sijasta polentaryynit koska korppujauhoissa on suolaa)
- makaronilaatikko - Niksun suurin herkku: aivan perinteisen reseptin mukaan tehtynä mutta suolattomana, nykyisin jo ihan oikeasta maidosta (aiemmin maidon tilalla soijajauhoista tehty soijamaito), vegeversiossa jauhelihan tilalla soijarouhe
- keitetyt tai uunissa paistetut perunat
- munakas (esim. öljyssä paistetulla porkkanaraasteella "täytetty")
- erilaiset piirakkavuoassa paistetut paistokset/piiraat, jotka sisältävät esim. linssejä, kaurahiutaleita, riisihiutaleita ym.
- soijarouhepihvit
torstai 2. helmikuuta 2012
Maissinaksujen monta käyttötarkoitusta
Maissinaksut ovat sormiruokalijoiden suosiossa. Ajattelinpa kirjoittaa niistä hieman mietiskelyjä.
Maissinaksut - pelkästä maissista valmistetut, suolattomat ym. - ovat kaikin puolin helppoa ruokaa. Sormiruokailijan on niitä helppo käsitellä, ne eivät murskaannu kädessä, eivätkä ole liukkaita. Niitä ei tarvitse mitenkään valmistaa, vaan antaa suoraan pussista lapselle. Niistä yleensä sanotaan, että ne ovat tukehtumisvaarattomia. Vauvat näyttävät pitävän niistä todella paljon.
Maissinaksu ei kuitenkaan ole mitään "oikeaa" ruokaa minun mielestäni. Enemmänkin tyhjänpäiväistä höttöä. Niiden tarkoitus ei siis ole toimia ravitsemuksellisesti merkittävinä, mutta siitä huolimatta olemme meidän sormiruokailutaloudessamme löytäneet niille monia käyttötarkoituksia:
Maissinaksut - pelkästä maissista valmistetut, suolattomat ym. - ovat kaikin puolin helppoa ruokaa. Sormiruokailijan on niitä helppo käsitellä, ne eivät murskaannu kädessä, eivätkä ole liukkaita. Niitä ei tarvitse mitenkään valmistaa, vaan antaa suoraan pussista lapselle. Niistä yleensä sanotaan, että ne ovat tukehtumisvaarattomia. Vauvat näyttävät pitävän niistä todella paljon.
Maissinaksu ei kuitenkaan ole mitään "oikeaa" ruokaa minun mielestäni. Enemmänkin tyhjänpäiväistä höttöä. Niiden tarkoitus ei siis ole toimia ravitsemuksellisesti merkittävinä, mutta siitä huolimatta olemme meidän sormiruokailutaloudessamme löytäneet niille monia käyttötarkoituksia:
- aloitusvaiheessa erinomaista harjoitteluevästä silmä-käsi-suu -koordinaation opetteluun, ja syömisen makuun pääsemiseen
- naksuilla saa "annettua vauhtia" syömiseen, jos lapsella ei tahdo muuten muistua mieleen, että mitä pitikään olla tekemässä. Antaa hänelle naksun käteen, että hän pääsee syömisen vauhtiin, niin alkaa muutkin eväät sen jälkeen eksyä suuhun
- mainioita puuron ym. löysemmän tavaran tarjoamiseen dippaamalla
- todella helppoja matka- ja ravintolaeväitä
- hyvä alkupala lapselle, joka syöttötuolissa malttamattomana odottaa ruokaa mutta liian hidas tarjoilija ei ole vielä saanut ruokaa valmiiksi
- viihdyke esim. pitkällä automatkalla. Tosin olen sitä mieltä, että ruoka ei saisi toimia viihdykkeenä, mutta tulipa siitä huolimatta tuossa eräällä 200 km matkalla viihdytettyä lasta maissinaksuilla, kun vaihtoehtona olisi ollut huutamisen kuunteleminen (laulut ja leikit eivät kelvanneet hänelle)
perjantai 6. tammikuuta 2012
Partaäijää
Niksu täytti 10 kk ja sen kunniaksi olemme aloittaneet lehmänmaitovalmisteiden tarjoilun. Ruokalistalle on ilmestynyt raejuusto - helppo sormiruokailtava jota ei viitsi kuitenkaan kovin paljoa antaa suolan takia - sekä äidin lemppari: Partaäijä-jugurtti. Eli oikealta nimikkeeltään turkkilainen jugurtti, jota saa kaupasta pienissä valkoisissa ämpäreissä, partaisen äijän kuvalla varustettuna. Partaäijästä tuli jääkaappimme vakituinen asukas sen jälkeen, kun kokeilin karppaamista 1,5 vuotta takaperin. Karppaaminen tuli ja meni, mutta partaäijä jäi. Purkin kylkeä tutkiskeltuani olen todennut, että tämähän on erinomaista vauvanruokaa, ei sisällä mitään lisäaineita tai muita kummallisuuksia. Ja sitäpaitsi se on hyvää. Niksu on saanut sitä viime päivinä muutaman lusikallisen päivässä, ja on todella nopeasti hullaantunut tähän herkkuun. Kun nostan partisämpärin pöydälle, alkaa lapsella suu loppasta ja kuulua tyytyväistä hörinää. Toistaisksi hänen elimistönsä näyttäisi sietävän lehmänmaitotuotteita hyvin. Olen tarjonnut Partista tähän mennessä ihan sellaisenaan, lisäämättä siihen mitään. Mutta siihen voisi toki sekoittaa vaikka marjoja tai hedelmäraastetta.
Aiemmin valittelemani vilja-allergiaepäilys taitaa olla turha. Oireet katosivat, kun jätin kiivin pois ruokavaliosta.
Aiemmin valittelemani vilja-allergiaepäilys taitaa olla turha. Oireet katosivat, kun jätin kiivin pois ruokavaliosta.
maanantai 19. joulukuuta 2011
9 kk kuulumiset
En ole kirjoittanut tänne vähään aikaan, joten olisi ehkä kuulumisten paikka. Niksu on nyt 9,5 kk ikäinen ja on siis syönyt kiinteää ravintoa 3,5 kuukautta. Sormiruokailusta on tullut meillä niin itsestäänselvä osa elämää, että olen jotenkin aivan vieraantunut siitä ajatuksesta, että vauvoja ruokitaan myös lusikkaruokinnalla/soseilla. Välillä meinaa unohtua, että se menetelmä on yleinen tapa ja suositus, ja tämä meidän menetelmä on jotenkin poikkeuksellinen.
Lapsen ruokinta aiheuttaa välillä päänvaivaa tällaiselle laiskanpuoleiselle äidille. Ei aina tahdo keksiä, mitä laittaisi ruuaksi. Ja ei tahdo jaksaa laittaa ruokaa. Olisipas helppoa elää valmisruuilla tai eineksillä! Mutta ei, me laitetaan ruuat itse. Lukuunottamatta puuron päälle mausteeksi sipaistavaa kaupan marjasosetta. Jotta asiat eivät menisi liian hankaliksi, olen ollut lapsen ruokinnan suhteen ahkara mikron ja pakastimen käyttäjä. Ruokaa tehdään yleensä aina reilusti kerralla ja pakastetaan osa.
Tällä hetkellä meillä on hankala vaihe, kun epäilen, että lapselle olisi tullut allergiaa, ja syylliseksi epäilen viljoja. En tiedä mistä viljasta on kyse, joten kokeilen nyt viljatonta ruokavaliota suunnitelmissa tuoda myöhemmin yksitellen viljalajikkeita takaisin ruokavalioon. Ilman viljaa on hankala suunnitella päivän aterioita, kun tähän mennessä on sekä aamupala että iltapala ollut puuroa, ja monet muutkin ruokalajikkeet sisältävät viljoja. Riisipasta ja -hiutaleet ovat tulleet nyt kuvioihin mukaan, mutta niissäkin pitäisi pitää joku kohtuus. Tänään tarjosin kvinoapuuroa, josta ei tullut tarpeeksi jäykkää syötäväksi sormin isoina ja kiinteinä möykkyinä, mutta onneksi näppäräsorminen poikani osaa käsitellä mitä tahansa epämääräistä höttöä. Kvinoa maistui hyvin, samoin mustikat, joita hän sai tänään ensimmäistä kertaa elämässään sellaisenaan maisteltavaksi. Oli siis oikea superfood-ateria, kun syötiin kvinoaa ja mustikoita.
Toinen hankaluus, mikä on tällä hetkellä päällä, on lapsen juuri oppima taito heitellä ruokaa. Jo pari kuukautta sitten haasteeksi meillä tuli ruuan tahallinen pudotteleminen lattialle, mutta nyt ollaan siirrytty jo seuraavaan vaiheeseen, eli heittelemiseen. Syöttötuolin alla oleva vahakangas ei enää riitä vastaanottamaan kaikkea, mitä tuolissa istuja päättää nakella, koska heittokäsi on jo varsin taitava. Tämä asia aiheuttaa tuskastumista ruokkijoissa ja siivoojissa, mutta eipä sille oikein mitään mahda, täytyy vaan odotella että suurin innostus heittelemiseen menisi ohi. Pitäisi olla ylpeä lapsesta, kun hän on oppinut jotain uutta...
Lapsen ruokinta aiheuttaa välillä päänvaivaa tällaiselle laiskanpuoleiselle äidille. Ei aina tahdo keksiä, mitä laittaisi ruuaksi. Ja ei tahdo jaksaa laittaa ruokaa. Olisipas helppoa elää valmisruuilla tai eineksillä! Mutta ei, me laitetaan ruuat itse. Lukuunottamatta puuron päälle mausteeksi sipaistavaa kaupan marjasosetta. Jotta asiat eivät menisi liian hankaliksi, olen ollut lapsen ruokinnan suhteen ahkara mikron ja pakastimen käyttäjä. Ruokaa tehdään yleensä aina reilusti kerralla ja pakastetaan osa.
Tällä hetkellä meillä on hankala vaihe, kun epäilen, että lapselle olisi tullut allergiaa, ja syylliseksi epäilen viljoja. En tiedä mistä viljasta on kyse, joten kokeilen nyt viljatonta ruokavaliota suunnitelmissa tuoda myöhemmin yksitellen viljalajikkeita takaisin ruokavalioon. Ilman viljaa on hankala suunnitella päivän aterioita, kun tähän mennessä on sekä aamupala että iltapala ollut puuroa, ja monet muutkin ruokalajikkeet sisältävät viljoja. Riisipasta ja -hiutaleet ovat tulleet nyt kuvioihin mukaan, mutta niissäkin pitäisi pitää joku kohtuus. Tänään tarjosin kvinoapuuroa, josta ei tullut tarpeeksi jäykkää syötäväksi sormin isoina ja kiinteinä möykkyinä, mutta onneksi näppäräsorminen poikani osaa käsitellä mitä tahansa epämääräistä höttöä. Kvinoa maistui hyvin, samoin mustikat, joita hän sai tänään ensimmäistä kertaa elämässään sellaisenaan maisteltavaksi. Oli siis oikea superfood-ateria, kun syötiin kvinoaa ja mustikoita.
Toinen hankaluus, mikä on tällä hetkellä päällä, on lapsen juuri oppima taito heitellä ruokaa. Jo pari kuukautta sitten haasteeksi meillä tuli ruuan tahallinen pudotteleminen lattialle, mutta nyt ollaan siirrytty jo seuraavaan vaiheeseen, eli heittelemiseen. Syöttötuolin alla oleva vahakangas ei enää riitä vastaanottamaan kaikkea, mitä tuolissa istuja päättää nakella, koska heittokäsi on jo varsin taitava. Tämä asia aiheuttaa tuskastumista ruokkijoissa ja siivoojissa, mutta eipä sille oikein mitään mahda, täytyy vaan odotella että suurin innostus heittelemiseen menisi ohi. Pitäisi olla ylpeä lapsesta, kun hän on oppinut jotain uutta...
perjantai 2. joulukuuta 2011
Ruokahalua ja -haluttomuutta
Kun Niksu oli puolivuotias ja aloitteli sormiruokailua, hän pisteli suuhunsa kaiken, minkä vaan sai haparoivissa nyrkeissään pysymään. Ehkä se oli uutuudenviehätystä, tai ehkä hänen makuaistinsa ei ollut kehittynyt vielä. Nykyään, kun hän on pian 9 kk ikäinen, hän on jo hyvin tarkka siitä, mitä suostuu syömään ja mitä ei. Välillä tuntuu siltä, että hän nirsoilee liikaakin, ja ruuat jäävät koskemattomina pöydälle. Tai vaihtoehtoisesti ne nakotaan lattialle, täysin tarkoituksella.
Niksu on nyt ollut viikon flunssassa ja ruokahalu on ollut hyvin vaihtelevaa. Olen joutunut houkuttelemaan häntä syömään, mikä ei oikein sormiruokailuideologiaan sovellu. Sellaiseen houkutteluun, mitä soseruokinnassa harjoitetaan jatkuvasti eli hämäämiseen, en kuitenkaan suostu. Eli en vie lapsen huomiota pois syömisestä esimerkiksi lelun avulla saadakseni hänet epähuomiossa pistelemään ruokaa suuhunsa. Houkuttelukeinot pitää löytyä syömisestä itsestään. Yksi helppo (tosin ei ehkä ihan sormiruokailuideologian mukainen) konsti on ojentaa lapselle ruokaa sen sijaan, että hän itse poimisi sen pöydältä. Joskus Niksun ruokahaluttomuutta lisää se, että hän ei ehkä oikein jaksa miettiä, että minkä ruokapalan pöydältä ottaisi. Näin pienellä lapsella ei ole vielä kovin hyvin kehittynyt kyky tehdä valintoja. Jos ojennan hänelle ruokaa niin, että hän poimii sen kädestäni, hän suostuu todennäköisemmin pistämään sen suuhun asti. Toinen houkuttelukonsti on antaa vähän vauhtia maissinaksuilla. Jos syöminen ei tunnu kiinnostavan, annan hänelle maissinaksun (josta hän ei osaa kieltäytyä, koska tykkää siitä niin kovasti). Sitten hän pääsee syömisen makuun, ja ryhtyy popsimaan muitakin tarjolla olevia ruokia.
Nyt kun flunssa alkaa olla ohi, näyttää että Niksu on saanut jostain aivan poikkeuksellisen suuren ruokahalun. Ikään kuin hän kompensoisi aiempaa nirsoiluaan. Ruoka katoaa puolet normaalia nopeampaa hänen suuhunsa, ja hän suostuu syömään sellaisiakin makuja, jotka vielä flunssan aikana nakeltiin järjestelmällisesti lattialle. Ja puuroa pitää keittää isompi annos kuin normaalisti.
Niksu tunnistaa aivan täydellisesti pelkällä vilkaisulla, että mikä ruoka on mitäkin. Siitäkin huolimatta, että eri ruoka-aineet saattavat olla aikamoisena sekamelskana hänen edessään pöydällä. Banaani on hänen suurinta herkkua - kun hän näkee, että äiti tai isi on kuorimassa banaania, alkaa hän tuijottaa sitä, ja maiskutella suutansa jo valmiiksi. Jos banaania ei sitten jostain syystä annetakaan, nousee siitä meteli.
Niksu on nyt ollut viikon flunssassa ja ruokahalu on ollut hyvin vaihtelevaa. Olen joutunut houkuttelemaan häntä syömään, mikä ei oikein sormiruokailuideologiaan sovellu. Sellaiseen houkutteluun, mitä soseruokinnassa harjoitetaan jatkuvasti eli hämäämiseen, en kuitenkaan suostu. Eli en vie lapsen huomiota pois syömisestä esimerkiksi lelun avulla saadakseni hänet epähuomiossa pistelemään ruokaa suuhunsa. Houkuttelukeinot pitää löytyä syömisestä itsestään. Yksi helppo (tosin ei ehkä ihan sormiruokailuideologian mukainen) konsti on ojentaa lapselle ruokaa sen sijaan, että hän itse poimisi sen pöydältä. Joskus Niksun ruokahaluttomuutta lisää se, että hän ei ehkä oikein jaksa miettiä, että minkä ruokapalan pöydältä ottaisi. Näin pienellä lapsella ei ole vielä kovin hyvin kehittynyt kyky tehdä valintoja. Jos ojennan hänelle ruokaa niin, että hän poimii sen kädestäni, hän suostuu todennäköisemmin pistämään sen suuhun asti. Toinen houkuttelukonsti on antaa vähän vauhtia maissinaksuilla. Jos syöminen ei tunnu kiinnostavan, annan hänelle maissinaksun (josta hän ei osaa kieltäytyä, koska tykkää siitä niin kovasti). Sitten hän pääsee syömisen makuun, ja ryhtyy popsimaan muitakin tarjolla olevia ruokia.
Nyt kun flunssa alkaa olla ohi, näyttää että Niksu on saanut jostain aivan poikkeuksellisen suuren ruokahalun. Ikään kuin hän kompensoisi aiempaa nirsoiluaan. Ruoka katoaa puolet normaalia nopeampaa hänen suuhunsa, ja hän suostuu syömään sellaisiakin makuja, jotka vielä flunssan aikana nakeltiin järjestelmällisesti lattialle. Ja puuroa pitää keittää isompi annos kuin normaalisti.
Niksu tunnistaa aivan täydellisesti pelkällä vilkaisulla, että mikä ruoka on mitäkin. Siitäkin huolimatta, että eri ruoka-aineet saattavat olla aikamoisena sekamelskana hänen edessään pöydällä. Banaani on hänen suurinta herkkua - kun hän näkee, että äiti tai isi on kuorimassa banaania, alkaa hän tuijottaa sitä, ja maiskutella suutansa jo valmiiksi. Jos banaania ei sitten jostain syystä annetakaan, nousee siitä meteli.
torstai 10. marraskuuta 2011
Siivoamista ja välineurheilua
Sormiruokailusta useimmille vanhemmille tulee ensimmäisenä mieleen SOTKU. Enkä ihmettele, koska sitähän tässä touhussa syntyy. Ajattelinpa kirjoittaa, miten meillä sotkusta selvitään.
Ensinnäkin, hyvä syöttötuoli vähentää sotkua merkittävästi. Meillä on Svan of Sweden (kuvassa) ja se on aivan loistava keksintö. Ensinnäkin siinä on pöytälevy, joka ulottuu myös lapsen sivuille, ei ainoastaan eteen. Ja jonka muovinen suojus on irrotettavissa pesua varten. Joissakin syöttötuoleissa on pöytälevy vain edessä, joissakin ei pöytälevyä lainkaan jolloin lapsen on istuttava pöydän ääressä. Näissä on se ongelma, että ruuat tipahtelevat helposti sivustoilta alas. Olen kyllä sellaisiakin ratkaisuja kokeillut (kun ollaan oltu kylässä) ja todennut, että kylläpä elämä voi olla vaikeaa jos on vääränlaiset välineet käytössä. Esim. Stokken Tripp Trapp häviää kirkkaasti Svanille, mitä sormiruokailuun tulee.
Pelkkä pöytälevy ei tee Svanista niin loistokeksintöä. Myös sen muotoilu helpottaa siivoamista. Siinä ei ole leveälle sojottavia jalkoja sotkeentumassa ruokaan. Pöytälevy suojaa alapuolellansa olevia tuolin osia tipahtelevilta ruuilta. Ei täydellisesti, mutta tosi hyvin. Perinteisen syöttötuolin tai Tripp Trappin jynssäämiseen saa käyttää monta kertaa enemmän aika joka ruokailusession jälkeen.
Siivoamista helpottaa myös tuolin alle sijoitettu vahakangas, joka pyyhitään tai huuhdellaan joka käytön jälkeen. Sitten sen reunat käännetään syöttötuolia vasten säilytyksen ajaksi niin, ettei vahakankaalle tipahtele pölyä ja roskaa. Niinpä seuraavan syömiskerran alkaessa meitä odottaa puhdas vahakangas, josta voi aivan hyvällä omatunnolla nostella pudonneita ruokapaloja takaisin lapselle.
Hyvä ruokalappu on myös olennainen. Olen kokeillut monenlaisia: kaukalollista, pientä, vähän isompaa, kankaista, muovista, hihallista jne. Pitkähihainen ruokalappu meillä on käytössä jatkuvasti ja se on ihan hyvä, mutta valitettavasti liian iso lapsellemme, mikä hieman hankaloittaa sen käyttöä. Parhaaksi ruokalapuksi olen todennut esiliinan muotoisen version (kuvassa). Se suojaa myös olkapäät. Kun paidan hihat käärii tarpeeksi ylös, ne yleensä jäävät puhtaiksi. Tämä meidän käyttämä ruokailuessu on Pikku Piia -merkkinen, Prismasta ostettu. Siinä on hyvää myös se, että kaulaosan saa tarpeeksi tiukalle, jolloin ruokaa ei mene kauluksesta sisään.
Ja sitten vihdoinkin siihen siivoamiseen. Kerron esimerkkinä tämän aamuisen puuronsyöntisession. Puuro saa aikaan paljon sotkua.
Ensin ruokalappu pois ja lapsi pesulle. Pestään naama ja kädet. Sitten siivotaan ruokapaikka. Irrotan syöttötuolin pöytälevyn muovisuojuksen (joka toimii meillä aina myös lautasena - muita lautasia ei Niksulle anneta) ja tiskaan sen käsin. Samalla tiskaan ruokalapun. Sitten otan luutun, pyyhkäisen sillä syöttötuoliin pariin kohtaan tipahtaneet puurokokkareet. Lopuksi luuttuan puurot pois vahakankaalta. Sitten vaan luutu, ruokalappu ja pöydän muovi kuivumaan. Aikaa tähän kaikkeen kului 8 minuuttia.
Keittiön vieressä oleva kylppäri helpottaa elämää, kun esimerkiksi vahakankaan - jos se on niin sotkuinen ettei sitä viitsi luutulla puhdistaa - voi nostaa suoraan suihkuun syöttötuolin alta. Ruokailupiste sijaitsee sopivasti kylppärin oven vieressä.
Pelkkä pöytälevy ei tee Svanista niin loistokeksintöä. Myös sen muotoilu helpottaa siivoamista. Siinä ei ole leveälle sojottavia jalkoja sotkeentumassa ruokaan. Pöytälevy suojaa alapuolellansa olevia tuolin osia tipahtelevilta ruuilta. Ei täydellisesti, mutta tosi hyvin. Perinteisen syöttötuolin tai Tripp Trappin jynssäämiseen saa käyttää monta kertaa enemmän aika joka ruokailusession jälkeen.
Siivoamista helpottaa myös tuolin alle sijoitettu vahakangas, joka pyyhitään tai huuhdellaan joka käytön jälkeen. Sitten sen reunat käännetään syöttötuolia vasten säilytyksen ajaksi niin, ettei vahakankaalle tipahtele pölyä ja roskaa. Niinpä seuraavan syömiskerran alkaessa meitä odottaa puhdas vahakangas, josta voi aivan hyvällä omatunnolla nostella pudonneita ruokapaloja takaisin lapselle.
Ja sitten vihdoinkin siihen siivoamiseen. Kerron esimerkkinä tämän aamuisen puuronsyöntisession. Puuro saa aikaan paljon sotkua.
Ensin ruokalappu pois ja lapsi pesulle. Pestään naama ja kädet. Sitten siivotaan ruokapaikka. Irrotan syöttötuolin pöytälevyn muovisuojuksen (joka toimii meillä aina myös lautasena - muita lautasia ei Niksulle anneta) ja tiskaan sen käsin. Samalla tiskaan ruokalapun. Sitten otan luutun, pyyhkäisen sillä syöttötuoliin pariin kohtaan tipahtaneet puurokokkareet. Lopuksi luuttuan puurot pois vahakankaalta. Sitten vaan luutu, ruokalappu ja pöydän muovi kuivumaan. Aikaa tähän kaikkeen kului 8 minuuttia.
Keittiön vieressä oleva kylppäri helpottaa elämää, kun esimerkiksi vahakankaan - jos se on niin sotkuinen ettei sitä viitsi luutulla puhdistaa - voi nostaa suoraan suihkuun syöttötuolin alta. Ruokailupiste sijaitsee sopivasti kylppärin oven vieressä.
lauantai 5. marraskuuta 2011
Toinen kuukausi takana - yhteenvetoa
Olen bloggaillut sormiruokailusta vähemmän tämän toisen kuukauden aikana, kuin ihan alussa tein. Se johtuu siitä, että sormiruokailu ei enää tunnu uudelta ja ihmeelliseltä asialta, josta haluaisi koko ajan olla kirjoittelemassa, vaan siitä on tullut normaalia arjen rutiinia.
Nyt voisi olla aika tiivistää, millaista aikaa oli sormiruokailun toinen kuukausi.
Tämän kuukauden aikana Niksu oppi ainakin
Yksi merkittävä muutos, mitä tämän kuukauden aikana on tapahtunut, on imetyksen merkittävä väheneminen ja yöimetyksen poisjääminen. Niksu nukkuu noin 11 - 12 tuntia yössä syömättä kyseisenä aikana kertaakaan. En ole joutunut vieroittamaan häntä yöimetyksestä, vaan se tapahtui ikään kuin itsekseen: hän vaan alkoi pärjätä ilmankin. Juuri ennen nukkumaanmenoa syödään iso annos puuroa ja imetään äidinmaitoa jälkiruuaksi, ja sen jälkeen yöuni maistuu. Imetän häntä enää 4 - 5 kertaa päivässä, viiteen pyrin mutta toisinaan jää neljään. Niksu ei enää nykyään juurikaan pyydä rintaa, mutta kyllä se hänelle kelpaa kun tarjotaan. Kiinteää ruokaa hän syö neljästi päivässä. Korvikemaitoa hän ei saa koskaan, ja aterialla ruokajuomana toimii vesi.
Niksun syömät ruokamäärät ovat aika suuria. Sormiruokailua harjoittavien perheiden kuulee usein valittelevan sitä, että lapsi syö todella vähän, ja ollaan huolissaan siitä, saako hän tarpeeksi ravintoa. Meillä ei ole tuollaista huolta ollut. Lapsemme käytti pari-kolme viikkoa sormiruokailunsa alkutaipaleesta harjoitteluun, jolloin ruokamäärät eivät olleet kovin kummoisia, mutta sen jälkeen hän on syönyt todella reippaasti. Samalla aterialla saattaa mahaan upota vaikkapa kokonainen kananmuna tai kokonainen banaani, ja vielä jotain muuta evästä siihen päälle. En ymmärrä miten häneen mahtuu niin paljon ruokaa. Vaippaan ilmestyvät tuotokset kertovat, että ruokavalio on selvästikin kiinteisiin ruokiin painottunut.
Nyt voisi olla aika tiivistää, millaista aikaa oli sormiruokailun toinen kuukausi.
Tämän kuukauden aikana Niksu oppi ainakin
- pinsettiotteen - ja sen myötä syömään käytännössä minkäkokoisia ja -muotoisia ruokapaloja tahansa
- tekemään selvempää eroa eri makujen välille - omat mieltymykset "jalostuivat"
- pudottelemaan ruokaa tarkoituksella, ei pelkästään vahingossa, lattialle (jep, kaikki opitut asiat eivät välttämättä ole vanhempien mielestä hyviä juttuja)
- työstämään ruokaa suussa niin hyvin, ettei kakomista tapahdu enää juuri koskaan, eikä suusta tipahtele mitään ulos
Yksi merkittävä muutos, mitä tämän kuukauden aikana on tapahtunut, on imetyksen merkittävä väheneminen ja yöimetyksen poisjääminen. Niksu nukkuu noin 11 - 12 tuntia yössä syömättä kyseisenä aikana kertaakaan. En ole joutunut vieroittamaan häntä yöimetyksestä, vaan se tapahtui ikään kuin itsekseen: hän vaan alkoi pärjätä ilmankin. Juuri ennen nukkumaanmenoa syödään iso annos puuroa ja imetään äidinmaitoa jälkiruuaksi, ja sen jälkeen yöuni maistuu. Imetän häntä enää 4 - 5 kertaa päivässä, viiteen pyrin mutta toisinaan jää neljään. Niksu ei enää nykyään juurikaan pyydä rintaa, mutta kyllä se hänelle kelpaa kun tarjotaan. Kiinteää ruokaa hän syö neljästi päivässä. Korvikemaitoa hän ei saa koskaan, ja aterialla ruokajuomana toimii vesi.
Niksun syömät ruokamäärät ovat aika suuria. Sormiruokailua harjoittavien perheiden kuulee usein valittelevan sitä, että lapsi syö todella vähän, ja ollaan huolissaan siitä, saako hän tarpeeksi ravintoa. Meillä ei ole tuollaista huolta ollut. Lapsemme käytti pari-kolme viikkoa sormiruokailunsa alkutaipaleesta harjoitteluun, jolloin ruokamäärät eivät olleet kovin kummoisia, mutta sen jälkeen hän on syönyt todella reippaasti. Samalla aterialla saattaa mahaan upota vaikkapa kokonainen kananmuna tai kokonainen banaani, ja vielä jotain muuta evästä siihen päälle. En ymmärrä miten häneen mahtuu niin paljon ruokaa. Vaippaan ilmestyvät tuotokset kertovat, että ruokavalio on selvästikin kiinteisiin ruokiin painottunut.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
Mieltymykset tarkentuvat
Niksu on nyt sormiruokaillut lähes kaksi kuukautta. Nyt hänen syömisessään on huomattavissa jo aika selvästikin tarkentumista makumieltymysten suhteen. Enää ei suuhun pistetä huoletta ihan mitä vaan nenän eteen kannetaan, vaan jotkut ruuat ovat suosikkeja, toiset inhokkeja, ja joitakin pitää vähän "maustaa" että ne kelpaisivat.
Teolliset vauvan soseet, joihin suhtaudun aika nuivasti ja ristiriitaisin tuntein, näyttävät maistuvan lapselleni erityisen hyvin. Tämä koskee nimenomaan marja- ja hedelmäsoseita - muita teollisia soseruokia en hänelle ole koskaan tarjonnut, enkä tarjoa. Minusta ei tunnu mielekkäältä antaa esimerkiski lihapataa tai muuta kokonaista ateriaa epämääräiseksi mössöksi sekoitettuna, enkä muutenkan oikein usko teollisten ruokien laadukkuuteen. Mutta marja- ja hedelmäsoseet ovat vielä ihan OK, lähinnä "sivutoimisina" herkkujuttuina, ei pääruokana. Varsinkin marjasoseita suosin siksi, koska vaikka meiltä löytyykin marjoja pakastimesta, en oikein viitsi niitä Niksulle tarjota, koska ne on pakastettu sokeroituna. Ja haluan välttää lisättyä sokeria. Vauvanruokahyllystä löytyy sokeroimattomia marjasoseita. Ja löytyy sieltä kyllä sokeroitujakin, mutta niitä en ole ostanut.
En sinänsä ihmettele, miksi teollisesti valmistettu ruoka maistuu lapsen suuhun hyvältä. Olen kuullut, että joissakin perheissä on vauva kieltäytynyt tavallisesta puurosta maistettuaan vauvanruokahyllystä otettua, kaikenlaisilla kummallisilla aineksilla höystettyä puuroa. Kyllähän ne varmasti hyvälle maistuvat, kun ne on käsitelty ja muokkailtu sellaiseksi, että maku olisi hyvä. Ja sekaan pistetty vähän vanilijaa ym. kivaa makuainetta. Ei siinä mielestäni ole mitään ihmeellistä, että tuollaiset ruuat maistuvat hyvälle - maistuuhan minunkin mielestäni karkki hyvälle, vaikka se onkin hirveää lisäaine-väriaine-sokeri -sotkua. Tai ehkä juuri siksi se maistuu hyvälle!
Meillä marja- ja hedelmäsoseita tarjottaan dipattuna ja puuroon (siis siihen ihan aitoon peruspuuroon) päälle lisättynä. Kyllähän ihan paljas puuro on hieman valjun makuista. Niilo on alkanut nirsoilla sen kanssa, mutta puuron päälle sipaistu marjasose tekee annoksesta heti houkuttelevamman. Puurossa on rautaa, mutta se tarvitsee C-vitamiinia imeytyäkseen, ja sitähän saa esimerkiksi marjasoseesta. Tosin ihan aito hedelmä sellaisenaan olisi paras vaihtoehto. Soseisiin C-vitamiini on lisätty keinotekoisesti.
Toki meillä hedelmiäkin syödään ihan sellaisenaan. Parhaiten uppoaa banaani. Kiivin suhteen nirsoillaan välillä, ja välillä suostutaan syömään. Myös päärynää ja luumua on viime aikoina tullut syötyä hyvällä menestyksellä.
Niksu selvästikin suosii ruokia, joissa on paljon energiaa. Se on toki luonnollinen lähestymistapa. Varsinkin proteiinipitoiset ruuat, kuten soijasta, linsseistä, kikherneistä, lihasta tai kananmunasta valmistetut ruuat maistuvat erittäin hyvin. Kananmunaa tulee tarjottua usein ihan vaan paistettuna versiona, se on sormiruokailijalle helppo käsitellä.
Teolliset vauvan soseet, joihin suhtaudun aika nuivasti ja ristiriitaisin tuntein, näyttävät maistuvan lapselleni erityisen hyvin. Tämä koskee nimenomaan marja- ja hedelmäsoseita - muita teollisia soseruokia en hänelle ole koskaan tarjonnut, enkä tarjoa. Minusta ei tunnu mielekkäältä antaa esimerkiski lihapataa tai muuta kokonaista ateriaa epämääräiseksi mössöksi sekoitettuna, enkä muutenkan oikein usko teollisten ruokien laadukkuuteen. Mutta marja- ja hedelmäsoseet ovat vielä ihan OK, lähinnä "sivutoimisina" herkkujuttuina, ei pääruokana. Varsinkin marjasoseita suosin siksi, koska vaikka meiltä löytyykin marjoja pakastimesta, en oikein viitsi niitä Niksulle tarjota, koska ne on pakastettu sokeroituna. Ja haluan välttää lisättyä sokeria. Vauvanruokahyllystä löytyy sokeroimattomia marjasoseita. Ja löytyy sieltä kyllä sokeroitujakin, mutta niitä en ole ostanut.
En sinänsä ihmettele, miksi teollisesti valmistettu ruoka maistuu lapsen suuhun hyvältä. Olen kuullut, että joissakin perheissä on vauva kieltäytynyt tavallisesta puurosta maistettuaan vauvanruokahyllystä otettua, kaikenlaisilla kummallisilla aineksilla höystettyä puuroa. Kyllähän ne varmasti hyvälle maistuvat, kun ne on käsitelty ja muokkailtu sellaiseksi, että maku olisi hyvä. Ja sekaan pistetty vähän vanilijaa ym. kivaa makuainetta. Ei siinä mielestäni ole mitään ihmeellistä, että tuollaiset ruuat maistuvat hyvälle - maistuuhan minunkin mielestäni karkki hyvälle, vaikka se onkin hirveää lisäaine-väriaine-sokeri -sotkua. Tai ehkä juuri siksi se maistuu hyvälle!
Meillä marja- ja hedelmäsoseita tarjottaan dipattuna ja puuroon (siis siihen ihan aitoon peruspuuroon) päälle lisättynä. Kyllähän ihan paljas puuro on hieman valjun makuista. Niilo on alkanut nirsoilla sen kanssa, mutta puuron päälle sipaistu marjasose tekee annoksesta heti houkuttelevamman. Puurossa on rautaa, mutta se tarvitsee C-vitamiinia imeytyäkseen, ja sitähän saa esimerkiksi marjasoseesta. Tosin ihan aito hedelmä sellaisenaan olisi paras vaihtoehto. Soseisiin C-vitamiini on lisätty keinotekoisesti.
Toki meillä hedelmiäkin syödään ihan sellaisenaan. Parhaiten uppoaa banaani. Kiivin suhteen nirsoillaan välillä, ja välillä suostutaan syömään. Myös päärynää ja luumua on viime aikoina tullut syötyä hyvällä menestyksellä.
Niksu selvästikin suosii ruokia, joissa on paljon energiaa. Se on toki luonnollinen lähestymistapa. Varsinkin proteiinipitoiset ruuat, kuten soijasta, linsseistä, kikherneistä, lihasta tai kananmunasta valmistetut ruuat maistuvat erittäin hyvin. Kananmunaa tulee tarjottua usein ihan vaan paistettuna versiona, se on sormiruokailijalle helppo käsitellä.
torstai 20. lokakuuta 2011
Makaronilaatikko
Vehnätön ja maidoton kasvismakaronilaatikko sormiruokailijalle, jolla on hallinnassa jo jonkinlainen pinsettiote.
Ohjeessa olevat määrät ovat arvioita - tein tästä onnistuneen kokeiluversion muutama päivä sitten, mutten kirjoittanut määriä ylös, joten en ole ihan varma ovatko tässä nyt esittelemäni määrät oikein.
3 dl riisipastaa, mieluiten isokokoista kierrepastaa (tavallinenkin pasta käy, mutta jos haluaa vältellä vehnää, niin riisipasta on hyvä valinta)
2 tomaattia
2 porkkana
pienen kesäkurpitsan puolikas (tai kolmasosa isosta)
3/4 dl soijarouhetta
1 muna
suolaton luomu-kasvisliemikuutio (Herbmare)
yrttimausteseosta (jossa ei ole suolaa eikä E-aineita), esim. pizzamauste
öljyä
Pilko tomaatit, raasta porkkanat ja siivuta ohuiksi siivuiksi kesäkurpitsa. Paista kasviksia pannulla öljyssä (ei kovin kuumalla lämmöllä) niin kauan että kesäkurpitsa on aivan pehmeää. Kannattaa paistamisen loppuvaiheessa haudutella kasviksia kannen alla. Älä anna kasvisten kuivahtaa, vaan lisää joukkoon tarvittaessa vähän vettä. Mausta yrttimaustesekoituksella. Keitä pasta runsaassa vedessä, joka on maustettu liemikuutiolla. Ota keittämisen jälkeen keitinvettä talteen noin 3 - 4 dl. Kun se on jäähtynyt jonkin verran, vatkaa sen joukkoon kananmuna nopeasti. Sekoita kasvikset ja pasta keskenään, ja sekoita niiden joukkoon soijarouhe. Laita seos öljyttyyn uunivuokaan, ja kaada muna-vesi -seos sen päälle. Jos nestettä näyttää olevan liian vähän, eli iso osa ruuasta jää ihan "kuiville", kaada vähän vettä sekaan. Ruoka ei saa kuitenkaan uida vedessä, koska kuivahko laatikko on sormiruokailijalle kätevämpi kuin vetinen. Paista kannella peitettynä 200 asteessa 40 minuuttia. Kurkkaa paistamisen loppuvaiheessa kannen alle - jos laatikko näyttää vetiseltä, ota kansi pois ja anna ruuan paistua valmiiksi ilman sitä.
Ohjeessa olevat määrät ovat arvioita - tein tästä onnistuneen kokeiluversion muutama päivä sitten, mutten kirjoittanut määriä ylös, joten en ole ihan varma ovatko tässä nyt esittelemäni määrät oikein.
3 dl riisipastaa, mieluiten isokokoista kierrepastaa (tavallinenkin pasta käy, mutta jos haluaa vältellä vehnää, niin riisipasta on hyvä valinta)
2 tomaattia
2 porkkana
pienen kesäkurpitsan puolikas (tai kolmasosa isosta)
3/4 dl soijarouhetta
1 muna
suolaton luomu-kasvisliemikuutio (Herbmare)
yrttimausteseosta (jossa ei ole suolaa eikä E-aineita), esim. pizzamauste
öljyä
Pilko tomaatit, raasta porkkanat ja siivuta ohuiksi siivuiksi kesäkurpitsa. Paista kasviksia pannulla öljyssä (ei kovin kuumalla lämmöllä) niin kauan että kesäkurpitsa on aivan pehmeää. Kannattaa paistamisen loppuvaiheessa haudutella kasviksia kannen alla. Älä anna kasvisten kuivahtaa, vaan lisää joukkoon tarvittaessa vähän vettä. Mausta yrttimaustesekoituksella. Keitä pasta runsaassa vedessä, joka on maustettu liemikuutiolla. Ota keittämisen jälkeen keitinvettä talteen noin 3 - 4 dl. Kun se on jäähtynyt jonkin verran, vatkaa sen joukkoon kananmuna nopeasti. Sekoita kasvikset ja pasta keskenään, ja sekoita niiden joukkoon soijarouhe. Laita seos öljyttyyn uunivuokaan, ja kaada muna-vesi -seos sen päälle. Jos nestettä näyttää olevan liian vähän, eli iso osa ruuasta jää ihan "kuiville", kaada vähän vettä sekaan. Ruoka ei saa kuitenkaan uida vedessä, koska kuivahko laatikko on sormiruokailijalle kätevämpi kuin vetinen. Paista kannella peitettynä 200 asteessa 40 minuuttia. Kurkkaa paistamisen loppuvaiheessa kannen alle - jos laatikko näyttää vetiseltä, ota kansi pois ja anna ruuan paistua valmiiksi ilman sitä.
perjantai 14. lokakuuta 2011
Teollista postia
Postilaatikkooni tupsahti kirje Muksu-merkkiseltä lastenruokavalmistajalta. Muistan lukeneeni Lenni-led weaning -blogista merkinnän, jossa bloggaajalle oli tullut samanlainen kirje. Ja kovin samanlaisia ajatuksia tämä paketti minussakin herätti, kuin hänessä.
Kirjeen mukana tullut täysjyväpuuro oli sisällöltään sellainen, ettei minulla ole pienintäkään halua syöttää sitä lapselleni. Tässä Muksu täysjyväpuuron (iltapuuro) ainesosaluettelossa on sellainen lista kaikenlaisia ihmeellisiä aineita, että en uskaltaisi tätä vauvalleni antaa. Ainesosalista on todella pitkä. Sieltä löytyy mm. emulgointiainetta, aromia, maltodekstriiniä, niasiinia, pantoteenihappoa, tiamiinia, biotiinia. En tiedä mitä nuo aineet ovat. En halua antaa vauvalle mitään sellaista, josta en tiedä, mitä se on. En halua sokeasti luottaa teollisesti tuotettujen ruokien turvallisuuteen. Varsinkaan sen jälkeen, kun tulin katsoneeksi Ylen Silminnäkijän "Koiranruokaa vauvalle". Siinä kyseenalaistettiin melko rankasti teollisten lastenruokien turvallisuus.
Meidän käyttämissämme puurohiutaleissa lukee ainesosalistassa tasan yksi aine, esimerkiksi kaurahiutalepaketissa luke kaura, ei muuta. Ostan nämä hiutaleet sieltä "aikuisten" puurohyllystä, eli en vauvanruokahyllystä. Olen kyllä vieraillut myös siellä vauvanruokahyllyn puolella puuropaketteja tutkailemassa, silloin kun meillä kiinteitä aloiteltiin, mutta niiden puurojen ainesosaluettelot karkoittivat minut nopeasti luoltaan kummallisuudellaan.
Kirjeen mukana tullut täysjyväpuuro oli sisällöltään sellainen, ettei minulla ole pienintäkään halua syöttää sitä lapselleni. Tässä Muksu täysjyväpuuron (iltapuuro) ainesosaluettelossa on sellainen lista kaikenlaisia ihmeellisiä aineita, että en uskaltaisi tätä vauvalleni antaa. Ainesosalista on todella pitkä. Sieltä löytyy mm. emulgointiainetta, aromia, maltodekstriiniä, niasiinia, pantoteenihappoa, tiamiinia, biotiinia. En tiedä mitä nuo aineet ovat. En halua antaa vauvalle mitään sellaista, josta en tiedä, mitä se on. En halua sokeasti luottaa teollisesti tuotettujen ruokien turvallisuuteen. Varsinkaan sen jälkeen, kun tulin katsoneeksi Ylen Silminnäkijän "Koiranruokaa vauvalle". Siinä kyseenalaistettiin melko rankasti teollisten lastenruokien turvallisuus.
Meidän käyttämissämme puurohiutaleissa lukee ainesosalistassa tasan yksi aine, esimerkiksi kaurahiutalepaketissa luke kaura, ei muuta. Ostan nämä hiutaleet sieltä "aikuisten" puurohyllystä, eli en vauvanruokahyllystä. Olen kyllä vieraillut myös siellä vauvanruokahyllyn puolella puuropaketteja tutkailemassa, silloin kun meillä kiinteitä aloiteltiin, mutta niiden puurojen ainesosaluettelot karkoittivat minut nopeasti luoltaan kummallisuudellaan.
torstai 13. lokakuuta 2011
Lihansyönnistä jälleen
Törmäsin tällaiseen artikkeliin http://www.vau.fi/Perhe/Huvitukset/Nakokulmia/Lasten-lihansyonnista/ . Siinä ei sinänsä ollut mitään uutta, mutta täytyy sanoa, että allekirjoitan tuon ajatuksen siitä, että lapsen omaa moraalia ei saisi polkea. Odotan mielenkiinnolla niitä aikoja, jolloin poikani on sen ikäinen, että hän alkaa ymmärtää, mitä esimerkiksi liharuoka todellisuudessa on. Tuntuuko hänestä pahalta syödä lihaa, koska se on peräisin eläimestä, vai syökö hän sitä hyvällä halulla ilman minkäänlaista moraalista dilemmaa? Tulevaisuus näyttää sen. Mitä hän sitten ajatteleekaan, hänellä on ajatukseensa oikeus. Jos kävisi niin, että hän ei haluaisi syödä lihaa, hänen ei tietenkään tarvitsisi sitä syödä. Mutta en toki ole niin naivi että kuvittelisin poikani ajatusmaailman ehdottomasti menevän yksiin minun ajatusmaailmani kanssa. Lupaan olla pettymättä, jos hän ajattelee eri tavalla kuin minä. Ehkä silloin olen pikemminkin ylpeä hänestä - että hänelle on kehittynyt oma kyky ajatella, eikä ainoastaan toistaa vanhempiensa ajatuksia.
Tämä kirjoitukseni on nyt jatkoa aiemmalle blogimerkinnälleni Eläinkuntaa ja etiikkaa.
Tämä kirjoitukseni on nyt jatkoa aiemmalle blogimerkinnälleni Eläinkuntaa ja etiikkaa.
tiistai 11. lokakuuta 2011
Uusia makuja
Meillä on tullut makurepertuaariin mukaan uusia makuja viime päivinä. Niksu on maistellut hieman puolukkapuuroa, aika ison määrän hirvenlihaa, linssipihvejä sekä luumuja, ananasta ja appelsiinia. Appelsiinille vähän irvisteltiin, taisi olla liian kirpakkaa. Ananas oli liian kovaa pureskeltavaksi (siis tuore, ei säilyke). Luumut toimivat hyvin varsinkin kuoren kanssa tarjoiltuna, pysyivät paremmin koossa kuoren ansiosta. Mutta koska niiden kuori on aika ohut ja pehmeä, Niksu meinasi syödä kuorenkin. Jouduin kaivamaan kuoren hänen suustaan, ettei se menisi kurkkuun. Ei ole ihan hyvä lähestymistapa ehkä sekään. Hirvenlihaa hän söi pihviksi paistetussa muodossa ja tykkäsi todella paljon, vaikka yleisönä olevat sukulaiset eivät tahtoneet uskoa, että vauvalle maistuisi niin voimakkaasti riistan makuinen ruoka. Linssipihvit maistuivat myös, vaikka niistä tulikin aika kuivia ja murenevia, kun ensimmäistä kertaa elämässäni tein ja ilmeisesti vähän huonohkolla ohjeella. Täytynee kokeilla jotain muuta ohjetta.
torstai 6. lokakuuta 2011
Ruokintaohjeet herättävät hilpeyttä
Laitoinpa aikani kuluksi Goolgeen haluksanaksi "vauvan ruokinta", ja päädyin seuraavanlaiselle sivulle: http://www.perhekerho.net/vauva/vauvanruoka_ikasuositukset.htm . Kyseisen tekstin sisällössä ei ollut sinänsä mitään uutta tietoa, onhan noita samantyyppisiä juttuja tullut lukeskeltelua, ja neuvolan tätin suusta kuultua. Mutta nyt huomasin löytäväni tästä jotain viihdearvoa, koska sormiruokailuperheen näkökulmasta katsottuna nuo ohjeet aiheuttivat lievää hilpeyttä. Koska moni kohta tuntui siltä, että me olemme tehneet ihan päinvastoin.
Tähän väliin sanottakoon, että tämän tekstin tarkoitus ei ole mollata soseruokintaa tai väittää sitä koskevien ohjeiden olevan jotenkin väärässä, vaan tuoda lähinnä esille sitä, miten erilaisia nämä kaksi menetelmää ovatkaan.
Tässäpä muutamia kohtia, mitä tuossa ohjeessa luki, ja miten meillä se käytännössä tehtiin.
"Ensimmäiset makuannokset ovat pieniä, parin teelusikallisen luokkaa."
No, se mitä suuhun tai mahaan päätyi, oli varmaankin vielä vähemmän... Mutta tarjoiltu annos oli enemmänkin "kouratolkulla" kuin pari teelusikallista.
"Uusiin makuihin myös totutellaan hitaasti maku kerrallaan, ja uusia makuja tulee mukaan pari, kolme viikossa. Näin selviää myös se, aiheuttaako jokin ruoka-aineista mahdollisesti allergisia oireita vauvalle."
Tässä asiassa olemme olleet kyllä todella erilaisia. Uusia makuja tuli ensimmisen viikon aikana mukaan niin monta, että riittääköhän edes kahden käden sormet niitä laskemaan? Eipä tullut kyllä laskettua. Mitä hitauteen tulee, niin sormiruokailussa se hitaus tulee luonnostaan siitä, että lapsi ei alussa niele juuri mitään. Tuo allergia-aspekti on tietysti oikein fiksu ajatus, mutta meillä ollaan sen suhteen oltu aika huolettomia. Niksulle ei ole tullut täysimetysaikana mitään kummempia oireita tai mahavaivoja vaikka minä söin mitä tahansa. Emmekä me vanhemmat ole allergisia. Joten olen rohjennut olettaa, että allergioita ei tarvitse niin hirveästi pelätä. Tietysti jos jotain oireita tulee, niin pitää selvittää, mikä on syyllinen. Eipä vaan ole oireita näkynyt.
"Perinteinen aloitusruoka on äidinmaidolla tai vedellä ohennettu, hyvin soseutettu peruna"
Meidän aloitusruokaamme ei ohennettu, ei soseutettu eikä se se ollut perunaa.
"Useimmille vauvoille maistuvat myös erilaiset miedot kasvissoseet, jossa on yhdistelty eri kasviksia ja juureksia. Kun peruna on tullut tutuksi, siihen kannattaa yhdistää vuoron perää esimerkiksi kukkakaalia, porkkanaa, parsakaalia tai kesäkurpitsaa, jotka perunaan sekoitettuna maistuvat miedommilta kuin yksinään."
Tässä tekstinpätkässä minun silmääni särähti sana "mieto". Miksi kaiken pitää olla niin hirveän mietoa? Miksi esimerkiksi kukkakaali, joka on mielestäni yksinäänkin todella miedon makuinen, pitäisi sekoittaa peruaan jotta se maistuisi vielä miedommalle? Meillä ei olla kyllä mietoiltukaan, vaan kaikki on tarjoiltu sellaisenaan, ilman keskenään sekoittamista. Ehkäpä tälle mietousvaatimukselle löytyy soseruokailussa joku järkevä selitys - onko se sitten se, että kun ruokaa työnnetään lapsen suuhun syöttäjäntahtisesti eikä lapsentahtisesti, ei ole oikein reilua tuupata sinne suun perälle jotain voimakkaan makuista. No, tämä asia ei päde tietenkään sormiruokailussa. Gill Rapleyn ja Tracey Murkettin teoksessa Omin sormin suuhun (Baby-led weaning) sanotaan mietoudesta seuraavaa: "makumaailmaa ei ole syytä rajoittaa mietoihin makuihin - - imetettyjen vauvojen saaman maidon maku vaihtelee äidin ruokavalion mukaan, ja he pitävätkin usein uusista, vahvoistakin mauista varsinkin, jos äiti syö niitä usein. - - useimmat vauvat ovat yleensä halukkaita kokeilemaan jopa voimakkaita makuja. - - Monet sormiruokailevat vauvat ovat yllättäneet vanhempansa maistamalla mausteista tai tulista ruokaa ja jatkamalla sen syömistä." Itse en rohkenisi tarjota lapselle tulista ruokaa, mutta yrttimausteita ja hieman mustapippuria olen laittanut uunijuureksien päälle, ja polentaryynit olen maustanut suolattomalla kasvisliemikuutiolla, ja kaikki nämä ovat maistuneet erittäin hyvin lapselleni.
Tähän väliin sanottakoon, että tämän tekstin tarkoitus ei ole mollata soseruokintaa tai väittää sitä koskevien ohjeiden olevan jotenkin väärässä, vaan tuoda lähinnä esille sitä, miten erilaisia nämä kaksi menetelmää ovatkaan.
Tässäpä muutamia kohtia, mitä tuossa ohjeessa luki, ja miten meillä se käytännössä tehtiin.
"Ensimmäiset makuannokset ovat pieniä, parin teelusikallisen luokkaa."
No, se mitä suuhun tai mahaan päätyi, oli varmaankin vielä vähemmän... Mutta tarjoiltu annos oli enemmänkin "kouratolkulla" kuin pari teelusikallista.
"Uusiin makuihin myös totutellaan hitaasti maku kerrallaan, ja uusia makuja tulee mukaan pari, kolme viikossa. Näin selviää myös se, aiheuttaako jokin ruoka-aineista mahdollisesti allergisia oireita vauvalle."
Tässä asiassa olemme olleet kyllä todella erilaisia. Uusia makuja tuli ensimmisen viikon aikana mukaan niin monta, että riittääköhän edes kahden käden sormet niitä laskemaan? Eipä tullut kyllä laskettua. Mitä hitauteen tulee, niin sormiruokailussa se hitaus tulee luonnostaan siitä, että lapsi ei alussa niele juuri mitään. Tuo allergia-aspekti on tietysti oikein fiksu ajatus, mutta meillä ollaan sen suhteen oltu aika huolettomia. Niksulle ei ole tullut täysimetysaikana mitään kummempia oireita tai mahavaivoja vaikka minä söin mitä tahansa. Emmekä me vanhemmat ole allergisia. Joten olen rohjennut olettaa, että allergioita ei tarvitse niin hirveästi pelätä. Tietysti jos jotain oireita tulee, niin pitää selvittää, mikä on syyllinen. Eipä vaan ole oireita näkynyt.
"Perinteinen aloitusruoka on äidinmaidolla tai vedellä ohennettu, hyvin soseutettu peruna"
Meidän aloitusruokaamme ei ohennettu, ei soseutettu eikä se se ollut perunaa.
"Useimmille vauvoille maistuvat myös erilaiset miedot kasvissoseet, jossa on yhdistelty eri kasviksia ja juureksia. Kun peruna on tullut tutuksi, siihen kannattaa yhdistää vuoron perää esimerkiksi kukkakaalia, porkkanaa, parsakaalia tai kesäkurpitsaa, jotka perunaan sekoitettuna maistuvat miedommilta kuin yksinään."
Tässä tekstinpätkässä minun silmääni särähti sana "mieto". Miksi kaiken pitää olla niin hirveän mietoa? Miksi esimerkiksi kukkakaali, joka on mielestäni yksinäänkin todella miedon makuinen, pitäisi sekoittaa peruaan jotta se maistuisi vielä miedommalle? Meillä ei olla kyllä mietoiltukaan, vaan kaikki on tarjoiltu sellaisenaan, ilman keskenään sekoittamista. Ehkäpä tälle mietousvaatimukselle löytyy soseruokailussa joku järkevä selitys - onko se sitten se, että kun ruokaa työnnetään lapsen suuhun syöttäjäntahtisesti eikä lapsentahtisesti, ei ole oikein reilua tuupata sinne suun perälle jotain voimakkaan makuista. No, tämä asia ei päde tietenkään sormiruokailussa. Gill Rapleyn ja Tracey Murkettin teoksessa Omin sormin suuhun (Baby-led weaning) sanotaan mietoudesta seuraavaa: "makumaailmaa ei ole syytä rajoittaa mietoihin makuihin - - imetettyjen vauvojen saaman maidon maku vaihtelee äidin ruokavalion mukaan, ja he pitävätkin usein uusista, vahvoistakin mauista varsinkin, jos äiti syö niitä usein. - - useimmat vauvat ovat yleensä halukkaita kokeilemaan jopa voimakkaita makuja. - - Monet sormiruokailevat vauvat ovat yllättäneet vanhempansa maistamalla mausteista tai tulista ruokaa ja jatkamalla sen syömistä." Itse en rohkenisi tarjota lapselle tulista ruokaa, mutta yrttimausteita ja hieman mustapippuria olen laittanut uunijuureksien päälle, ja polentaryynit olen maustanut suolattomalla kasvisliemikuutiolla, ja kaikki nämä ovat maistuneet erittäin hyvin lapselleni.
keskiviikko 5. lokakuuta 2011
Pinsettiotetta pukkaa
Taidamme olla kovaa vauhtia menossa kohti ihan ihka oikeaa pinsettiotetta. Ihan hyvä saavutus juuri 7 kk täyttäneeltä. Katselin tänään ihaillen, kuinka poikani poimi sormiinsa liukkaita, pienikokoisia persikanpalasia sormiensa avulla. Ruokaa menee vähemmän roskiin, kun pienetkin palat saadaan näin näppärästi syötyä. En enää ole turhan tarkka siitä, minkä kokoisia paloja pojalle annan, koska hän tuntuu selviytyvän mistä tahansa. Helpoiten käsiteltävät ruokapalat hän laittaa yhdellä kädellä suuhun, mutta jos hän huomaa jonkin olevan liukas tai mössööntyvä, hän ohjaa se suuhun yhdellä kädellä ja tukee palasta samalla toisella kädellä. Hyvin onnistuu, ja äiti on ylpeä.
maanantai 3. lokakuuta 2011
Ensimmäisen kuukauden yhteenveto
Ensimmäinen sormiruokailukuukausi alkaa olla takanapäin, ja Niksu on nyt täyttänyt seitsemän kuukautta. Voisin vähän tiivistää ensimmäisen sormiruokailukuukautemme sisältöä.
Tämän kuukauden aikana Niksu on syönyt tai ainakin maistanut
Tämän kuukauden aikana Niksu on syönyt tai ainakin maistanut
- porkkanaa
- perunaa
- bataattia
- kukkakaalta
- parsakaalta
- kesäkurpitsaa
- kurkkua
- rypsiöljyä
- oliiviöljyä
- yrttimausteita
- hunajamelonia
- banaania
- nektariinia
- persikkaa
- omenaa
- päärynää
- avokadoa
- kananmunaa
- lohta
- puuron muodossa kauraa, ohraa, ruista, vehnää, hirssiä, tattaria
- maissipolentaa
- soijarouhetta
- hedelmäsosetta purkista
- riisikakkua
- maissinaksua
- suolatonta luomu-kasvislientä (käytetty polentassa mausteena)
- istumaan hyvin ja ilman tukemista syöttötuolissa
- käsittelemään ruokia, myös mössööntyviä ja liukkaita tosi näppärästi käsillään, varsinkin aika kömpelöön alkutilanteeseen nähden
- ei vielä pinsettiotetta, mutta jotakin sen suuntaista jo (eli ruokaan tarttuminen satunnaisesti sormilla koko nyrkin sijaan)
- syömään nyrkin sisältä, eli ruokapalan ei tarvitse enää sojottaa nyrkistä ulos
- lusikan käsittelemisen alkeet - saa itse lusikalla ruuan suuhun muttei osaa vielä ottaa ruokaa lusikkaan lautaselta
- juomaan nokkamukista, mutta ei omin käsin, tosin sitäkin jo kovasti yrittää
- ilmaisemaan kuuluvasti ja näkyvästi, jos tarjoilu ei pelaa tarpeeksi nopeasti...
lauantai 1. lokakuuta 2011
Eläinkuntaa ja etiikkaa
Minä olen vegetaristi. Olen ollut sitä kauan, lähes puolet elämästäni. Aloitin jo ennen raskautta pohdiskelut siitä, tulenko syöttämään tuleville lapsilleni lihaa. Kysymys on ollut minulle vaikea, koska siinä on niin monta ulottuvuutta. Oma vegetarismini liittyy toisaalta eettisiin ja ekologisiin asioihin, mutta on ennen kaikkea elämäntapa ja tottumus. Niksun isä ei ole vegetaristi enkä ole häntä koskaan koettanut sellaiseksi käännyttää. Mielestäni jokainen saa tehdä oman valintansa näissä asioissa. Niinpä meidän jääkaapistamme löytyy aina liharuokiakin, vaikka perheen emäntä on vannoutunut kasvissyöjä (lakto-ovo).
Monesti kuulee sanottavan, että jos perheen lapset saavat vain vegetaristiruokaa, lapsen pitäisi itse saada tehdä se valinta. Että vegevanhemmat ovat toimineet väärin tehdessään lapsesta vegetaristin. Tuolla argumentilla ei ole mielestäni mitään pohjaa, koska ihan yhtä lailla voitaisiin lihaa syövän lapsen vanhemmille sanoa, että mikset antanut lapsen valita, vaan teit hänestä sekasyöjän. Minä olen sitä mieltä, että mitä sitten ikinä vauvallemme tarjoilemmekaan, hän ilman muuta saa valita oman ruokavalionsa sitten kun osaa sellaisen valinnan tehdä (esim. eettisyyteen liittyvien kysymyksien suhteen).
Minusta olisi tärkeää, että lapsi saisi tietää, mistä ruoka on peräisin. Että hänelle näytettäisiin, kuinka vaikkapa peruna ja porkkana kasvaa kasvimaan mullassa, marjat metsän mättäiköissä, viljat viljapelloilla ja niin edelleen. Ja sama pätee lihaan. Minä haluaisin näyttää lapselleni, että se epämääräisen muotoinen möykky siellä kaupan hyllyllä ei ole alun perin lähtöisin kaupan hyllyltä, vaan elävästä eläimestä. Joskus oikein kieroina hetkinäni (ennen kuin lastani oli vielä olemassa) mietin, että lapsi pitäisi viedä ekskursiolle teurastamolle, että hän saisi tietää, mistä liharuoka on peräisin. Mutta luulempa, että suojeluvaistoni tulee pitämään lapseni kaukana sellaisesta paikasta. Sitäpaitsi niissä ei taideta mitään avoimien ovien päiviä lapsiperheille järjestää. Mutta karjatilalle tulemme varmasti tutustumaan, varsinkin kun siihen on erään maanviljelijäsukulaisen ansiosta mahdollisuus.
Minulla on ollut hetkiä, jolloin olen ollut varma, että en anna lapselleni lihaa. Ja toisaalta niitä hetkiä, jolloin olen miettinyt, että onko minulla oikeutta ottaa lapseltani lihansyönnin mahdollisuutta pois. Olen lukenut aiheesta monenlaisia, keskenään jossain määrin ristiriitaisia tietoja. Yleisin käsitys näyttää kuitenkin olevan, että lapsi voi pärjätä ja kasvaa hyvin pelkällä lakto-ovo-vegetarismilla. Jos olisin yksinhuoltaja, niin luultavasti lapseni saisi tämän ruokavalion mukaista sapuskaa.
Mutta en ole yksinhuoltaja. Pitkään asiaa pohdittuani ja mielenkiintoisia keskusteluja mieheni kanssa käytyäni tulin siihen erittäin maalaisjärkiseen tulokseen, että lapsi syö sitä mitä vanhemmatkin syövät. Eikös niin tehdä joka perheessä? Minä tarjoan lapselle kasvisruokaa, lapsen isä sekasyöjänä tarjoaa hänelle sekasyöjän ruokaa ja kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä.
Tänään Niksusta tuli sekasyöjä, kun hän söi ensimmäistä kertaa elämässään eläintä. Isin paistama kala maistui lapselle hyvin. Mikäpä minä olisin sitä häneltä kieltämään.
Monesti kuulee sanottavan, että jos perheen lapset saavat vain vegetaristiruokaa, lapsen pitäisi itse saada tehdä se valinta. Että vegevanhemmat ovat toimineet väärin tehdessään lapsesta vegetaristin. Tuolla argumentilla ei ole mielestäni mitään pohjaa, koska ihan yhtä lailla voitaisiin lihaa syövän lapsen vanhemmille sanoa, että mikset antanut lapsen valita, vaan teit hänestä sekasyöjän. Minä olen sitä mieltä, että mitä sitten ikinä vauvallemme tarjoilemmekaan, hän ilman muuta saa valita oman ruokavalionsa sitten kun osaa sellaisen valinnan tehdä (esim. eettisyyteen liittyvien kysymyksien suhteen).
Minusta olisi tärkeää, että lapsi saisi tietää, mistä ruoka on peräisin. Että hänelle näytettäisiin, kuinka vaikkapa peruna ja porkkana kasvaa kasvimaan mullassa, marjat metsän mättäiköissä, viljat viljapelloilla ja niin edelleen. Ja sama pätee lihaan. Minä haluaisin näyttää lapselleni, että se epämääräisen muotoinen möykky siellä kaupan hyllyllä ei ole alun perin lähtöisin kaupan hyllyltä, vaan elävästä eläimestä. Joskus oikein kieroina hetkinäni (ennen kuin lastani oli vielä olemassa) mietin, että lapsi pitäisi viedä ekskursiolle teurastamolle, että hän saisi tietää, mistä liharuoka on peräisin. Mutta luulempa, että suojeluvaistoni tulee pitämään lapseni kaukana sellaisesta paikasta. Sitäpaitsi niissä ei taideta mitään avoimien ovien päiviä lapsiperheille järjestää. Mutta karjatilalle tulemme varmasti tutustumaan, varsinkin kun siihen on erään maanviljelijäsukulaisen ansiosta mahdollisuus.
Minulla on ollut hetkiä, jolloin olen ollut varma, että en anna lapselleni lihaa. Ja toisaalta niitä hetkiä, jolloin olen miettinyt, että onko minulla oikeutta ottaa lapseltani lihansyönnin mahdollisuutta pois. Olen lukenut aiheesta monenlaisia, keskenään jossain määrin ristiriitaisia tietoja. Yleisin käsitys näyttää kuitenkin olevan, että lapsi voi pärjätä ja kasvaa hyvin pelkällä lakto-ovo-vegetarismilla. Jos olisin yksinhuoltaja, niin luultavasti lapseni saisi tämän ruokavalion mukaista sapuskaa.
Mutta en ole yksinhuoltaja. Pitkään asiaa pohdittuani ja mielenkiintoisia keskusteluja mieheni kanssa käytyäni tulin siihen erittäin maalaisjärkiseen tulokseen, että lapsi syö sitä mitä vanhemmatkin syövät. Eikös niin tehdä joka perheessä? Minä tarjoan lapselle kasvisruokaa, lapsen isä sekasyöjänä tarjoaa hänelle sekasyöjän ruokaa ja kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä.
Tänään Niksusta tuli sekasyöjä, kun hän söi ensimmäistä kertaa elämässään eläintä. Isin paistama kala maistui lapselle hyvin. Mikäpä minä olisin sitä häneltä kieltämään.
torstai 29. syyskuuta 2011
Sormiruokailua Akuutti-ohjelmassa
Kun kuulin, että Ylen Akuutti-ohjelmassa olisi juttua sormiruokailusta, pelkäsin, että siellä suhtaudutaan tähän touhuun jotenkin kriittisesti. Koska tämä ei ole virallinen "neuvolalinja". Että siellä olisi joku tantta vaahtoamassa, että vauvathan eivät voi itse osata syödä, tai että vauva ei saa tarpeeksi ruokaa ellei häntä syötetä lusikalla. Olin positiivisesti yllättynyt, kun tuossa Akuutin jutussa suhtauduttiinkin sormiruokailuun ainoastaan myönteisesti. Ja tuotiin esille se, että sormiruokailu on oikeastaan paluuta menneeseen - ettei vauvoille suinkaan aina ole soseita syötetty.
http://ohjelmat.yle.fi/akuutti/sormiruokailussa_lapsi_maaraa_tahdin
Tuli taas tuota katsoessa mieleen, että onkohan soseiden syöttämisessä enemmänkin kyse siitä, että ollaan jymähdetty totuttuun toimintamalliin. Niin kuin Baby-led Weaning -kirjassakin sanotaan, että kun jossain vaiheessa oli suosituksena aloittaa kiinteät jo paljon ennen puolen vuoden ikää, niin oli pakko syöttää soseita, koska eihän esim. nelikuisen vauvan käsien taidot ja istuminen vielä ole sitä tasoa, kuin itse syöminen vaatisi. Ja nyt kun on taas ryhdytty suosittelemaan puolen vuoden täysimetystä, ei olla huomattu "päivittää" tätä soseiden syöttämisen tarpeellisuutta ajan tasalle. Tai ehkäpä kyse on yksinkertaisesti siitä, ettei uskalleta luottaa lapsen taitoihin eikä hänen luonnolliseen kykyynsä tunnistaa esim. nälän ja kylläisyyden tunteet.
Nyt kun olen ihan käytännössä nähnyt, miten sormiruokailu sujuu puolivuotiaalta, tulen vähän väliä miettineeksi, että miksi minun pitäisi syöttää lastani sen sijaan, että annan hänen syödä itse. Poikani nauttii todella paljon ruokailuhetkistä, syö ennakkoluulottomasti mitä tahansa hänelle tarjotaankin, ja saa ravintoa omin käsin syötynä riittävän määrän (minkä voi päätellä mm. siitä, että hän pyytää rintamaitoa harvemmin ja on reipas ja hyvinvoiva).
http://ohjelmat.yle.fi/akuutti/sormiruokailussa_lapsi_maaraa_tahdin
Tuli taas tuota katsoessa mieleen, että onkohan soseiden syöttämisessä enemmänkin kyse siitä, että ollaan jymähdetty totuttuun toimintamalliin. Niin kuin Baby-led Weaning -kirjassakin sanotaan, että kun jossain vaiheessa oli suosituksena aloittaa kiinteät jo paljon ennen puolen vuoden ikää, niin oli pakko syöttää soseita, koska eihän esim. nelikuisen vauvan käsien taidot ja istuminen vielä ole sitä tasoa, kuin itse syöminen vaatisi. Ja nyt kun on taas ryhdytty suosittelemaan puolen vuoden täysimetystä, ei olla huomattu "päivittää" tätä soseiden syöttämisen tarpeellisuutta ajan tasalle. Tai ehkäpä kyse on yksinkertaisesti siitä, ettei uskalleta luottaa lapsen taitoihin eikä hänen luonnolliseen kykyynsä tunnistaa esim. nälän ja kylläisyyden tunteet.
Nyt kun olen ihan käytännössä nähnyt, miten sormiruokailu sujuu puolivuotiaalta, tulen vähän väliä miettineeksi, että miksi minun pitäisi syöttää lastani sen sijaan, että annan hänen syödä itse. Poikani nauttii todella paljon ruokailuhetkistä, syö ennakkoluulottomasti mitä tahansa hänelle tarjotaankin, ja saa ravintoa omin käsin syötynä riittävän määrän (minkä voi päätellä mm. siitä, että hän pyytää rintamaitoa harvemmin ja on reipas ja hyvinvoiva).
tiistai 27. syyskuuta 2011
Läpimurto
Voisin väittää, että meidän sormiruokailupuuhissamme on tapahtunut läpimurto. Sellainen, että lapsi ei enää käytä suurinta osaa ajastaan syöttötuolissa istuessaan touhottamiseen, leikkimiseen ja epämääräiseen väkertämiseen. Vaan että hän keskittyy syömiseen. Ja että syöminen alkaa olla aivan oikeaa syömistä, jolla on ravitsemuksellisesti ja nälän poistamisen kannalta todellista merkitystä. Tämä on tapahtunut nyt aivan parin päivän sisään, jotenkin yhtäkkiä ja yllättäen. Lapsi on ryhtynyt syömään selvästi isompia määriä, ja vaatii maitoa harvemmin.
Syömistaidoissakin tuntuu tapahtuneen joku aivan yhtäkkinen edistyminen. Annoin pojalle tänään nektariinilohkoja varmana siitä, että nämä liukkaat, mössöiset ja liian pienikokoiset palaset jäävät hankalan käsiteltävyytensä vuoksi syömättä. Mutta en voinut muuta kuin hämmästyneenä tuijottaa lapseni taitoja, kuinka hän pyöritteli hedelmän paloja käsissään sopivaan asentoon ja nakersi hedelmän irti kuoresta (jota jätin lohkojen yhdelle kyljelle) ilman mitään hankaluuksia. Jouduin kahteen kertaan ruokailusession aikana hakemaan hänelle lisää syötävää, koska entiset loppuivat kesken.
Katselin kaksi viikkoa sitten kuvaamiani sormiruokailuvideoita ja huomasin, miten valtava ero niissä on tämän päivän tilanteeseen nähden. Nyt täällä ihan oikeasti syödään eikä meinata.
Syömistaidoissakin tuntuu tapahtuneen joku aivan yhtäkkinen edistyminen. Annoin pojalle tänään nektariinilohkoja varmana siitä, että nämä liukkaat, mössöiset ja liian pienikokoiset palaset jäävät hankalan käsiteltävyytensä vuoksi syömättä. Mutta en voinut muuta kuin hämmästyneenä tuijottaa lapseni taitoja, kuinka hän pyöritteli hedelmän paloja käsissään sopivaan asentoon ja nakersi hedelmän irti kuoresta (jota jätin lohkojen yhdelle kyljelle) ilman mitään hankaluuksia. Jouduin kahteen kertaan ruokailusession aikana hakemaan hänelle lisää syötävää, koska entiset loppuivat kesken.
Katselin kaksi viikkoa sitten kuvaamiani sormiruokailuvideoita ja huomasin, miten valtava ero niissä on tämän päivän tilanteeseen nähden. Nyt täällä ihan oikeasti syödään eikä meinata.
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
Puulusikassa puuro pysyy
Keksin vihdoin, miten Niksu voi lusikoida puuroa omakätisesti ilman, että kaikki puuro tipahtaa välittömästi lusikasta pöydälle. Muovilusikka on tosi liukas. Ja kun vauva ei vielä osaa ohjata lusikkaa suuhun hienosti vaakatasossa ja oikea osa lusikasta ylöspäin, niin puuro tipahtaa tosi helposti. No, keksin sitten kokeilla puista lusikkaa. Ja sehän toimi. Käytännössä puuronsyöntiharjoittelut sujuvat tällä hetkellä niin, että käytössä on kaksi puulusikkaa, joihin laitan puuroa valmiiksi, ja annan sitten Niksulle vuorotellen toisen, vuorotellen toisen lusikan käteen. Riittää että ojennan lusikan hänen suuntaansa, niin hän sieppaa sen käteensä ja laittaa suuhunsa. Kun lusikka on tyhjä, annan hänelle toisen, ja kun hän syö siitä, lataan samalla toiseen lusikkaan seuraavaa annosta. Tällä menetelmällä on puuroa saatu uppoamaan oikeaan osoitteeseen jo aivan hyvä määrä. Tulevaisuudessa annan tietysti Niksulle puurolautasen nenän alle, ja hän saa itse kaapia sieltä puuroa lusikkaan. Se taitaa kuitenkin olla vähän korkeampaa matematiikkaa, ja toistaiseksi hän saa vielä näitä valmiiksi ladattuja lusikoita. Pitäisi sitäpaitsi ostaa sellainen kippo, joka tarttuu imukupeilla pöytään kiinni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)