9 kk kuulumiset

En ole kirjoittanut tänne vähään aikaan, joten olisi ehkä kuulumisten paikka. Niksu on nyt 9,5 kk ikäinen ja on siis syönyt kiinteää ravintoa 3,5 kuukautta. Sormiruokailusta on tullut meillä niin itsestäänselvä osa elämää, että olen jotenkin aivan vieraantunut siitä ajatuksesta, että vauvoja ruokitaan myös lusikkaruokinnalla/soseilla. Välillä meinaa unohtua, että se menetelmä on yleinen tapa ja suositus, ja tämä meidän menetelmä on jotenkin poikkeuksellinen.

Lapsen ruokinta aiheuttaa välillä päänvaivaa tällaiselle laiskanpuoleiselle äidille. Ei aina tahdo keksiä, mitä laittaisi ruuaksi. Ja ei tahdo jaksaa laittaa ruokaa. Olisipas helppoa elää valmisruuilla tai eineksillä! Mutta ei, me laitetaan ruuat itse. Lukuunottamatta puuron päälle mausteeksi sipaistavaa kaupan marjasosetta. Jotta asiat eivät menisi liian hankaliksi, olen ollut lapsen ruokinnan suhteen ahkara mikron ja pakastimen käyttäjä. Ruokaa tehdään yleensä aina reilusti kerralla ja pakastetaan osa.

Tällä hetkellä meillä on hankala vaihe, kun epäilen, että lapselle olisi tullut allergiaa, ja syylliseksi epäilen viljoja. En tiedä mistä viljasta on kyse, joten kokeilen nyt viljatonta ruokavaliota suunnitelmissa tuoda myöhemmin yksitellen viljalajikkeita takaisin ruokavalioon. Ilman viljaa on hankala suunnitella päivän aterioita, kun tähän mennessä on sekä aamupala että iltapala ollut puuroa, ja monet muutkin ruokalajikkeet sisältävät viljoja. Riisipasta ja -hiutaleet ovat tulleet nyt kuvioihin mukaan, mutta niissäkin pitäisi pitää joku kohtuus. Tänään tarjosin kvinoapuuroa, josta ei tullut tarpeeksi jäykkää syötäväksi sormin isoina ja kiinteinä möykkyinä, mutta onneksi näppäräsorminen poikani osaa käsitellä mitä tahansa epämääräistä höttöä. Kvinoa maistui hyvin, samoin mustikat, joita hän sai tänään ensimmäistä kertaa elämässään sellaisenaan maisteltavaksi. Oli siis oikea superfood-ateria, kun syötiin kvinoaa ja mustikoita.

Toinen hankaluus, mikä on tällä hetkellä päällä, on lapsen juuri oppima taito heitellä ruokaa. Jo pari kuukautta sitten haasteeksi meillä tuli ruuan tahallinen pudotteleminen lattialle, mutta nyt ollaan siirrytty jo seuraavaan vaiheeseen, eli heittelemiseen. Syöttötuolin alla oleva vahakangas ei enää riitä vastaanottamaan kaikkea, mitä tuolissa istuja päättää nakella, koska heittokäsi on jo varsin taitava. Tämä asia aiheuttaa tuskastumista ruokkijoissa ja siivoojissa, mutta eipä sille oikein mitään mahda, täytyy vaan odotella että suurin innostus heittelemiseen menisi ohi. Pitäisi olla ylpeä lapsesta, kun hän on oppinut jotain uutta...

Siivoamista ja välineurheilua

Sormiruokailusta useimmille vanhemmille tulee ensimmäisenä mieleen SOTKU. Enkä ihmettele, koska sitähän tässä touhussa syntyy. Ajattelinpa kirjoittaa, miten meillä sotkusta selvitään.

Ensinnäkin, hyvä syöttötuoli vähentää sotkua merkittävästi. Meillä on Svan of Sweden (kuvassa) ja se on aivan loistava keksintö. Ensinnäkin siinä on pöytälevy, joka ulottuu myös lapsen sivuille, ei ainoastaan eteen. Ja jonka muovinen suojus on irrotettavissa pesua varten. Joissakin syöttötuoleissa on pöytälevy vain edessä, joissakin ei pöytälevyä lainkaan jolloin lapsen on istuttava pöydän ääressä. Näissä on se ongelma, että ruuat tipahtelevat helposti sivustoilta alas. Olen kyllä sellaisiakin ratkaisuja kokeillut (kun ollaan oltu kylässä) ja todennut, että kylläpä elämä voi olla vaikeaa jos on vääränlaiset välineet käytössä. Esim. Stokken Tripp Trapp häviää kirkkaasti Svanille, mitä sormiruokailuun tulee.

Pelkkä pöytälevy ei tee Svanista niin loistokeksintöä. Myös sen muotoilu helpottaa siivoamista. Siinä ei ole leveälle sojottavia jalkoja sotkeentumassa ruokaan. Pöytälevy suojaa alapuolellansa olevia tuolin osia tipahtelevilta ruuilta. Ei täydellisesti, mutta tosi hyvin. Perinteisen syöttötuolin tai Tripp Trappin jynssäämiseen saa käyttää monta kertaa enemmän aika joka ruokailusession jälkeen.

Siivoamista helpottaa myös tuolin alle sijoitettu vahakangas, joka pyyhitään tai huuhdellaan joka käytön jälkeen. Sitten sen reunat käännetään syöttötuolia vasten säilytyksen ajaksi niin, ettei vahakankaalle tipahtele pölyä ja roskaa. Niinpä seuraavan syömiskerran alkaessa meitä odottaa puhdas vahakangas, josta voi aivan hyvällä omatunnolla nostella pudonneita ruokapaloja takaisin lapselle.

Hyvä ruokalappu on myös olennainen. Olen kokeillut monenlaisia: kaukalollista, pientä, vähän isompaa, kankaista, muovista, hihallista jne. Pitkähihainen ruokalappu meillä on käytössä jatkuvasti ja se on ihan hyvä, mutta valitettavasti liian iso lapsellemme, mikä hieman hankaloittaa sen käyttöä. Parhaaksi ruokalapuksi olen todennut esiliinan muotoisen version (kuvassa). Se suojaa myös olkapäät. Kun paidan hihat käärii tarpeeksi ylös, ne yleensä jäävät puhtaiksi. Tämä meidän käyttämä ruokailuessu on Pikku Piia -merkkinen, Prismasta ostettu. Siinä on hyvää myös se, että kaulaosan saa tarpeeksi tiukalle, jolloin ruokaa ei mene kauluksesta sisään.

Ja sitten vihdoinkin siihen siivoamiseen. Kerron esimerkkinä tämän aamuisen puuronsyöntisession. Puuro saa aikaan paljon sotkua.

Ensin ruokalappu pois ja lapsi pesulle. Pestään naama ja kädet. Sitten siivotaan ruokapaikka. Irrotan syöttötuolin pöytälevyn muovisuojuksen (joka toimii meillä aina myös lautasena - muita lautasia ei Niksulle anneta) ja tiskaan sen käsin. Samalla tiskaan ruokalapun. Sitten otan luutun, pyyhkäisen sillä syöttötuoliin pariin kohtaan tipahtaneet puurokokkareet. Lopuksi luuttuan puurot pois vahakankaalta. Sitten vaan luutu, ruokalappu ja pöydän muovi kuivumaan. Aikaa tähän kaikkeen kului 8 minuuttia.

Keittiön vieressä oleva kylppäri helpottaa elämää, kun esimerkiksi vahakankaan - jos se on niin sotkuinen ettei sitä viitsi luutulla puhdistaa - voi nostaa suoraan suihkuun syöttötuolin alta. Ruokailupiste sijaitsee sopivasti kylppärin oven vieressä.

Vaatiiko sormiruokailu enemmän vaivannäköä?

Ajattelin hieman pohdiskella, kuinka helppoa tai vaivalloista ja aikaavievää sormiruokailu on verrattuna lusikalla syöttämiseen. Jälkimäisestä vaihtoehdosta minulla ei ole kokemusta eikä juuri tietoakaan, joten pohdintani saattaa siltä osin mennä aivan metsään. Siispä, jos joku tätä lukeva huomaa moisen virheen, olisi mielenkiintoista saada siitä kommenttia.

Ensinnäkin: kumpaan kuluu enemmän aikaa? Jos miettii ajankäyttöä, niin täytyy ensin päättää, että mitä ajan kuluttamisella tarkoitetaan. Jos sillä tarkoitetaan sitä, että kuinka kauan yksi ruokailusessio kestää alusta loppuun, niin sormiruokailu on varmaankin hitaampaa kuin lusikalla syöttäminen. Mutta jos sillä tarkoitetaan, että kuinka paljon vanhemmilta kukuu aikaa lapsen ruokkimiseen, niin luulempa sormiruokailun pärjäävän tässä kilpailussa, koska lapsi syö itse. Mielestäni jälkimmäisellä vaihtoehdolla on enemmän merkitystä. Koska yleensä me vanhemmat olemme kädet täynnä kaikenlaisia töitä, mutta lapsella ei ole kiire minnekään. Joten voiko sitä sanoa aikaavieväksi, jos lapsi istuu kaikessa rauhassa ruokiensa äärellä niin pitkään kuin huvittaa, ja vanhemmat tekevät sillä aikaa omia juttujaan (esim. syövät itsekin samalla)? Tietysti jos on se kuuluisa kiire, esim. lapsi pitää saada syötettyä tietyssä ajassa koska ollaan vaikkapa lähdössä johonkin, eikä saa myöhästyä, niin varmaankin lusikalla syöttäminen on sormiruokailua tehokkaampaa. Toisaalta mihinpä äitiyslomalaisella niin hirveä kiire pitäisi olla. Ja sitä paitsi vielä tässä vaiheessa, kun lapsemme on vasta puolivuotias, hänen pääravintonsa on rintamaito. Jos ollaan lähdössä jonnekin, hänelle annetaan sitä mahan täydeltä, eikä kiinteää ruokaa. Tai näin ainakin meillä.

Kumman ruuan valmistaminen on työläämpää? Jos lasta syötetään teollisesti valmistetuilla purkkisoseilla, niin se on varmasti helpompaa kuin sormiruokailu. Eipä siinä iso työ ole ottaa purkki kaapista, korkata se ja ruveta lusikoimaan ruokaa suuhun. Mutta jos lusikalla syötetty lapsi saa vanhempien kotona valmistamaa kotiruokaa, niin luulempa se on olevan jopa työläämpää kuin sormiruuan valmistaminen. Koska sormiruokaa ei soseuteta, jolloin sauvasekoittimen kanssa puuhasteleminen ja kyseisen vempeleen peseminen jää kokonaan pois työvaiheista. Ja toki sormiruokailussakin voidaan käyttää teollisesti valmistettuja valmisruokia, kuten purkkisosetta, jota lapsi laittaa itse lusikalla tai vaikkapa riisikakkuun dipattuna suuhun. Ja kun tuli tuo riisikakku-sana sanottua, niin on moniakin sormiruokia, joille ei tarvitse tehdä mitään valmisteluja. Eikä monien hedelmä-vihannesosastoltakaan löytyvien ruokien valmisteleminen tarvitse niin kovin työlästä olla, esimerkiksi hedelmän (jota ei tarvitse edes kypsentää) huuhtaisu ja lohkominen ei niin kovin paljon isotöisempää ole kuin sosepurkin korkkaaminenkaan.

Sormiruuan helppoutta lisää se, että kun aterioita vähän miettii, lapselle voi itse asiassa syöttää samaa ruokaa kuin muukin perhe syö. Samalla vaivalla valmistuu kyllä lohkoperunat vauvallekin, kun niitä paistetaan muulle perheelle.


Entäpä siivoaminen? En tiedä miten sottaista hommaa lusikalla syöttäminen on, mutta veikkaanpa että tässä asiassa sormiruokailu jää kirkkaasti häviölle. Tosin sormiruokailusession jälkeinen siivoaminen ei vie montaa minuuttia aikaa, jos on harrastanut sellaista välineurheilua ruokailuasioiden suhteen, että siivoaminen helpottuu. Esimerkiksi vahakangas syöttötuolin alla, ja tarpeeksi peittävä ruokalappu vauvalla. En ole kyllä tässä asiassa (niin kuin en kyllä missään muussakaan sormiruokailuun liittyvässä) vielä mikään asiantuntija, koska meillä on tätä harrastettu vielä kovin vähän aikaa. Veikkaan, että tulevaisuudessa sotkua tulee olemaan enemmän kuin nyt, kun vauva esim. keksii, että ruuan heittely pitkin huonetta ja seiniä voi olla hauskaa. Toistaiseksi sellaista toimintaa ei ole tapahtunut.