"Eikö se tukehdu?" - Sormiruokailijan suun motoriikasta

Sormiruokailijamme on nyt 1 v 2 kk ikäinen.

Olen viime aikoina ollut useampaankin kertaan tilanteessa, jossa on koettu pientä "kulttuurishokkia" minun sekä soseruokailuun tottuneiden henkilöiden välillä. Minä olen päätynyt hämmästelemään sitä, kuinka vaivalloista soseruokailu onkaan verrattuna tähän meidän meininkiin (meidän meiniki kun on sitä, että ruoka ja juoma laitetaan lapsen nokan eteen ja sen jälkeen hänen syömiseensä ei tarvitse sekaantua mitenkään, hän syö sataprosenttisen itsenäisesti aterian alusta loppuun, eikä juurikaan aiheuta sotkua). Ja vastapuoli on mm. kauhistellut sitä, että miten uskallan antaa lapseni syödä isoja ruokapaloja aivan huoletta.

Esimerkiksi olimme äitini synttäreillä, jossa tätini katseli, kuinka lapseni pisteli hyvin tottunein ottein leipää ja pullaa naamaan. Täti sanoi, että häntä niin hirvittää, kun pelkää lapsen tukehtuvan, että ei pysty edes katsomaan sitä syömistä. Minun oli vaikea ymmärtää, miksi sellaista pitäisi pelätä.

Lapseni on syönyt joka ikisen kiinteässä muodossa olevan ateriansa omakätisesti, isoina karkeina paloina viimeisen kahdeksan kuukauden ajan. Hän ei ole syönyt lainkaan sileitä soseita. Joten luulisi hänen jo oppineen, miten ruokaa käsitellään.

Kun me aikuiset syömme, meidän ei tarvitse koko ajan aktiivisesti miettiä, että että pitääpä varoa etten vedä tätä ruokapalaa kurkkuuni ja tukehdu siihen. Itse asiassa emme mieti sitä lainkaan. Niin täysin "selkärangasta" tulee taitomme käsitellä suulla ruokaa. Sormiruokaileva lapsi ei poikkea meistä aikuisista millään tavalla tuossa asiassa. Hän tietää - asiaa lainkaan ajattelematta - miten ruokaa pitää työstää suussa.

Jos vauvalle tarjotaan kiinteänä ravintona sileitä soseita, hän oppii, että ruokaa ei tarvitse käsitellä sen kummemmin, sen voi vaikka sellaisenaan nielaista, eikä se esimerkiksi juutu kurkkuun. Tästä väärinkäsityksestä pitää sitten jossain vaiheessa opetella pois, kun karkeampaan ruokaan väistämättä täytyy siirtyä ennen pitkää.

Sormiruokailija (etenkin täyssormiruokailija, joka ei lainkaan saa soseita) sen sijaan joutuu alusta asti, joka ikisestä ateriasta alkaen oppimaan, että ruokaa pitää jauhaa ennen kuin sen voi viedä kurkkuun. Hän oppii arvioimaan, miten sitä pitää jauhaa, kuinka sileäksi ruoka pitää saada ennen kuin se on valmis nielaistavaksi. Ja kyllä, jo puolivuotiaalla on tuollaisen asian oppimiseen täydet valmiudet.

Kun suun motoriikkaa vasta harjoitellaan ja ensimmäisiä karkeampia ruokapaloja syödään, ilmenee vielä hieman kesken oleva osaaminen tällä saralla siten, että lapsi kakoo ja pudottelee ruokaa suustaan. Se on lapsen oma turvamekanismi, joka estää häntä tukehtumasta.

Minun lapsellani kakomisvaihe meni ohi jo kauan sitten. En edes muista kyseistä vaihetta enää kunnolla. Se oli silloin aivan alussa, 6 - 7 -kuisena. Hän ei ole enää viimeiseen puoleen vuoteen kakonut, muuten kuin hyvin hyvin harvoin (suunnilleen yhtä harvoin kuin me aikuisetkin joskus joudumme kakomaan). Kun hänelle antaa ruokaa syötäväksi, voi luottaa siihen että hänen hyvin kehittynyt suun motoriikkansa tietää kyllä miten toimia.

Lapsemme ruokkiminen on nykyään niin käsittämättömän helppoa, että viimeistään nyt tuntuu siltä, että olemme valinneet oikean tien. Eniten nautin tässä hommassa siitä, että näen lapseni nauttivan syömisestä tosi paljon. Juuri sitä toivoinkin saavuttavani tällä valinnalla silloin, kun yli kahdeksan kuukautta sitten tähän ratkaisuun päädyin.

Teollista postia

Postilaatikkooni tupsahti kirje Muksu-merkkiseltä lastenruokavalmistajalta. Muistan lukeneeni Lenni-led weaning -blogista merkinnän, jossa bloggaajalle oli tullut samanlainen kirje. Ja kovin samanlaisia ajatuksia tämä paketti minussakin herätti, kuin hänessä.

Kirjeen mukana tullut täysjyväpuuro oli sisällöltään sellainen, ettei minulla ole pienintäkään halua syöttää sitä lapselleni. Tässä Muksu täysjyväpuuron (iltapuuro) ainesosaluettelossa on sellainen lista kaikenlaisia ihmeellisiä aineita, että en uskaltaisi tätä vauvalleni antaa. Ainesosalista on todella pitkä. Sieltä löytyy mm. emulgointiainetta, aromia, maltodekstriiniä, niasiinia, pantoteenihappoa, tiamiinia, biotiinia. En tiedä mitä nuo aineet ovat. En halua antaa vauvalle mitään sellaista, josta en tiedä, mitä se on. En halua sokeasti luottaa teollisesti tuotettujen ruokien turvallisuuteen. Varsinkaan sen jälkeen, kun tulin katsoneeksi Ylen Silminnäkijän "Koiranruokaa vauvalle". Siinä kyseenalaistettiin melko rankasti teollisten lastenruokien turvallisuus.

Meidän käyttämissämme puurohiutaleissa lukee ainesosalistassa tasan yksi aine, esimerkiksi kaurahiutalepaketissa luke kaura, ei muuta. Ostan nämä hiutaleet sieltä "aikuisten" puurohyllystä, eli en vauvanruokahyllystä. Olen kyllä vieraillut myös siellä vauvanruokahyllyn puolella puuropaketteja tutkailemassa, silloin kun meillä kiinteitä aloiteltiin, mutta niiden puurojen ainesosaluettelot karkoittivat minut nopeasti luoltaan kummallisuudellaan.

Lihansyönnistä jälleen

Törmäsin tällaiseen artikkeliin http://www.vau.fi/Perhe/Huvitukset/Nakokulmia/Lasten-lihansyonnista/ . Siinä ei sinänsä ollut mitään uutta, mutta täytyy sanoa, että allekirjoitan tuon ajatuksen siitä, että lapsen omaa moraalia ei saisi polkea. Odotan mielenkiinnolla niitä aikoja, jolloin poikani on sen ikäinen, että hän alkaa ymmärtää, mitä esimerkiksi liharuoka todellisuudessa on. Tuntuuko hänestä pahalta syödä lihaa, koska se on peräisin eläimestä, vai syökö hän sitä hyvällä halulla ilman minkäänlaista moraalista dilemmaa? Tulevaisuus näyttää sen. Mitä hän sitten ajatteleekaan, hänellä on ajatukseensa oikeus. Jos kävisi niin, että hän ei haluaisi syödä lihaa, hänen ei tietenkään tarvitsisi sitä syödä. Mutta en toki ole niin naivi että kuvittelisin poikani ajatusmaailman ehdottomasti menevän yksiin minun ajatusmaailmani kanssa. Lupaan olla pettymättä, jos hän ajattelee eri tavalla kuin minä. Ehkä silloin olen pikemminkin ylpeä hänestä - että hänelle on kehittynyt oma kyky ajatella, eikä ainoastaan toistaa vanhempiensa ajatuksia.

Tämä kirjoitukseni on nyt jatkoa aiemmalle blogimerkinnälleni Eläinkuntaa ja etiikkaa.

Eläinkuntaa ja etiikkaa

Minä olen vegetaristi. Olen ollut sitä kauan, lähes puolet elämästäni. Aloitin jo ennen raskautta pohdiskelut siitä, tulenko syöttämään tuleville lapsilleni lihaa. Kysymys on ollut minulle vaikea, koska siinä on niin monta ulottuvuutta. Oma vegetarismini liittyy toisaalta eettisiin ja ekologisiin asioihin, mutta on ennen kaikkea elämäntapa ja tottumus. Niksun isä ei ole vegetaristi enkä ole häntä koskaan koettanut sellaiseksi käännyttää. Mielestäni jokainen saa tehdä oman valintansa näissä asioissa. Niinpä meidän jääkaapistamme löytyy aina liharuokiakin, vaikka perheen emäntä on vannoutunut kasvissyöjä (lakto-ovo).

Monesti kuulee sanottavan, että jos perheen lapset saavat vain vegetaristiruokaa, lapsen pitäisi itse saada tehdä se valinta. Että vegevanhemmat ovat toimineet väärin tehdessään lapsesta vegetaristin. Tuolla argumentilla ei ole mielestäni mitään pohjaa, koska ihan yhtä lailla voitaisiin lihaa syövän lapsen vanhemmille sanoa, että mikset antanut lapsen valita, vaan teit hänestä sekasyöjän. Minä olen sitä mieltä, että mitä sitten ikinä vauvallemme tarjoilemmekaan, hän ilman muuta saa valita oman ruokavalionsa sitten kun osaa sellaisen valinnan tehdä (esim. eettisyyteen liittyvien kysymyksien suhteen).

Minusta olisi tärkeää, että lapsi saisi tietää, mistä ruoka on peräisin. Että hänelle näytettäisiin, kuinka vaikkapa peruna ja porkkana kasvaa kasvimaan mullassa, marjat metsän mättäiköissä, viljat viljapelloilla ja niin edelleen. Ja sama pätee lihaan. Minä haluaisin näyttää lapselleni, että se epämääräisen muotoinen möykky siellä kaupan hyllyllä ei ole alun perin lähtöisin kaupan hyllyltä, vaan elävästä eläimestä. Joskus oikein kieroina hetkinäni (ennen kuin lastani oli vielä olemassa) mietin, että lapsi pitäisi viedä ekskursiolle teurastamolle, että hän saisi tietää, mistä liharuoka on peräisin. Mutta luulempa, että suojeluvaistoni tulee pitämään lapseni kaukana sellaisesta paikasta. Sitäpaitsi niissä ei taideta mitään avoimien ovien päiviä lapsiperheille järjestää. Mutta karjatilalle tulemme varmasti tutustumaan, varsinkin kun siihen on erään maanviljelijäsukulaisen ansiosta mahdollisuus.

Minulla on ollut hetkiä, jolloin olen ollut varma, että en anna lapselleni lihaa. Ja toisaalta niitä hetkiä, jolloin olen miettinyt, että onko minulla oikeutta ottaa lapseltani lihansyönnin mahdollisuutta pois. Olen lukenut aiheesta monenlaisia, keskenään jossain määrin ristiriitaisia tietoja. Yleisin käsitys näyttää kuitenkin olevan, että lapsi voi pärjätä ja kasvaa hyvin pelkällä lakto-ovo-vegetarismilla. Jos olisin yksinhuoltaja, niin luultavasti lapseni saisi tämän ruokavalion mukaista sapuskaa.

Mutta en ole yksinhuoltaja. Pitkään asiaa pohdittuani ja mielenkiintoisia keskusteluja mieheni kanssa käytyäni tulin siihen erittäin maalaisjärkiseen tulokseen, että lapsi syö sitä mitä vanhemmatkin syövät. Eikös niin tehdä joka perheessä? Minä tarjoan lapselle kasvisruokaa, lapsen isä sekasyöjänä tarjoaa hänelle sekasyöjän ruokaa ja kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä.

Tänään Niksusta tuli sekasyöjä, kun hän söi ensimmäistä kertaa elämässään eläintä. Isin paistama kala maistui lapselle hyvin. Mikäpä minä olisin sitä häneltä kieltämään.

Sormiruokailua Akuutti-ohjelmassa

Kun kuulin, että Ylen Akuutti-ohjelmassa olisi juttua sormiruokailusta, pelkäsin, että siellä suhtaudutaan tähän touhuun jotenkin kriittisesti. Koska tämä ei ole virallinen "neuvolalinja". Että siellä olisi joku tantta vaahtoamassa, että vauvathan eivät voi itse osata syödä, tai että vauva ei saa tarpeeksi ruokaa ellei häntä syötetä lusikalla. Olin positiivisesti yllättynyt, kun tuossa Akuutin jutussa suhtauduttiinkin sormiruokailuun ainoastaan myönteisesti. Ja tuotiin esille se, että sormiruokailu on oikeastaan paluuta menneeseen - ettei vauvoille suinkaan aina ole soseita syötetty.

http://ohjelmat.yle.fi/akuutti/sormiruokailussa_lapsi_maaraa_tahdin

Tuli taas tuota katsoessa mieleen, että onkohan soseiden syöttämisessä enemmänkin kyse siitä, että ollaan jymähdetty totuttuun toimintamalliin. Niin kuin Baby-led Weaning -kirjassakin sanotaan, että kun jossain vaiheessa oli suosituksena aloittaa kiinteät jo paljon ennen puolen vuoden ikää, niin oli pakko syöttää soseita, koska eihän esim. nelikuisen vauvan käsien taidot ja istuminen vielä ole sitä tasoa, kuin itse syöminen vaatisi. Ja nyt kun on taas ryhdytty suosittelemaan puolen vuoden täysimetystä, ei olla huomattu "päivittää" tätä soseiden syöttämisen tarpeellisuutta ajan tasalle. Tai ehkäpä kyse on yksinkertaisesti siitä, ettei uskalleta luottaa lapsen taitoihin eikä hänen luonnolliseen kykyynsä tunnistaa esim. nälän ja kylläisyyden tunteet.

Nyt kun olen ihan käytännössä nähnyt, miten sormiruokailu sujuu puolivuotiaalta, tulen vähän väliä miettineeksi, että miksi minun pitäisi syöttää lastani sen sijaan, että annan hänen syödä itse. Poikani nauttii todella paljon ruokailuhetkistä, syö ennakkoluulottomasti mitä tahansa hänelle tarjotaankin, ja saa ravintoa omin käsin syötynä riittävän määrän (minkä voi päätellä mm. siitä, että hän pyytää rintamaitoa harvemmin ja on reipas ja hyvinvoiva).

Vaatiiko sormiruokailu enemmän vaivannäköä?

Ajattelin hieman pohdiskella, kuinka helppoa tai vaivalloista ja aikaavievää sormiruokailu on verrattuna lusikalla syöttämiseen. Jälkimäisestä vaihtoehdosta minulla ei ole kokemusta eikä juuri tietoakaan, joten pohdintani saattaa siltä osin mennä aivan metsään. Siispä, jos joku tätä lukeva huomaa moisen virheen, olisi mielenkiintoista saada siitä kommenttia.

Ensinnäkin: kumpaan kuluu enemmän aikaa? Jos miettii ajankäyttöä, niin täytyy ensin päättää, että mitä ajan kuluttamisella tarkoitetaan. Jos sillä tarkoitetaan sitä, että kuinka kauan yksi ruokailusessio kestää alusta loppuun, niin sormiruokailu on varmaankin hitaampaa kuin lusikalla syöttäminen. Mutta jos sillä tarkoitetaan, että kuinka paljon vanhemmilta kukuu aikaa lapsen ruokkimiseen, niin luulempa sormiruokailun pärjäävän tässä kilpailussa, koska lapsi syö itse. Mielestäni jälkimmäisellä vaihtoehdolla on enemmän merkitystä. Koska yleensä me vanhemmat olemme kädet täynnä kaikenlaisia töitä, mutta lapsella ei ole kiire minnekään. Joten voiko sitä sanoa aikaavieväksi, jos lapsi istuu kaikessa rauhassa ruokiensa äärellä niin pitkään kuin huvittaa, ja vanhemmat tekevät sillä aikaa omia juttujaan (esim. syövät itsekin samalla)? Tietysti jos on se kuuluisa kiire, esim. lapsi pitää saada syötettyä tietyssä ajassa koska ollaan vaikkapa lähdössä johonkin, eikä saa myöhästyä, niin varmaankin lusikalla syöttäminen on sormiruokailua tehokkaampaa. Toisaalta mihinpä äitiyslomalaisella niin hirveä kiire pitäisi olla. Ja sitä paitsi vielä tässä vaiheessa, kun lapsemme on vasta puolivuotias, hänen pääravintonsa on rintamaito. Jos ollaan lähdössä jonnekin, hänelle annetaan sitä mahan täydeltä, eikä kiinteää ruokaa. Tai näin ainakin meillä.

Kumman ruuan valmistaminen on työläämpää? Jos lasta syötetään teollisesti valmistetuilla purkkisoseilla, niin se on varmasti helpompaa kuin sormiruokailu. Eipä siinä iso työ ole ottaa purkki kaapista, korkata se ja ruveta lusikoimaan ruokaa suuhun. Mutta jos lusikalla syötetty lapsi saa vanhempien kotona valmistamaa kotiruokaa, niin luulempa se on olevan jopa työläämpää kuin sormiruuan valmistaminen. Koska sormiruokaa ei soseuteta, jolloin sauvasekoittimen kanssa puuhasteleminen ja kyseisen vempeleen peseminen jää kokonaan pois työvaiheista. Ja toki sormiruokailussakin voidaan käyttää teollisesti valmistettuja valmisruokia, kuten purkkisosetta, jota lapsi laittaa itse lusikalla tai vaikkapa riisikakkuun dipattuna suuhun. Ja kun tuli tuo riisikakku-sana sanottua, niin on moniakin sormiruokia, joille ei tarvitse tehdä mitään valmisteluja. Eikä monien hedelmä-vihannesosastoltakaan löytyvien ruokien valmisteleminen tarvitse niin kovin työlästä olla, esimerkiksi hedelmän (jota ei tarvitse edes kypsentää) huuhtaisu ja lohkominen ei niin kovin paljon isotöisempää ole kuin sosepurkin korkkaaminenkaan.

Sormiruuan helppoutta lisää se, että kun aterioita vähän miettii, lapselle voi itse asiassa syöttää samaa ruokaa kuin muukin perhe syö. Samalla vaivalla valmistuu kyllä lohkoperunat vauvallekin, kun niitä paistetaan muulle perheelle.


Entäpä siivoaminen? En tiedä miten sottaista hommaa lusikalla syöttäminen on, mutta veikkaanpa että tässä asiassa sormiruokailu jää kirkkaasti häviölle. Tosin sormiruokailusession jälkeinen siivoaminen ei vie montaa minuuttia aikaa, jos on harrastanut sellaista välineurheilua ruokailuasioiden suhteen, että siivoaminen helpottuu. Esimerkiksi vahakangas syöttötuolin alla, ja tarpeeksi peittävä ruokalappu vauvalla. En ole kyllä tässä asiassa (niin kuin en kyllä missään muussakaan sormiruokailuun liittyvässä) vielä mikään asiantuntija, koska meillä on tätä harrastettu vielä kovin vähän aikaa. Veikkaan, että tulevaisuudessa sotkua tulee olemaan enemmän kuin nyt, kun vauva esim. keksii, että ruuan heittely pitkin huonetta ja seiniä voi olla hauskaa. Toistaiseksi sellaista toimintaa ei ole tapahtunut.