Ensimmäisen kuukauden yhteenveto

Ensimmäinen sormiruokailukuukausi alkaa olla takanapäin, ja Niksu on nyt täyttänyt seitsemän kuukautta. Voisin vähän tiivistää ensimmäisen sormiruokailukuukautemme sisältöä.

Tämän kuukauden aikana Niksu on syönyt tai ainakin maistanut

• porkkanaa
• perunaa
• bataattia
• kukkakaalta
• parsakaalta
• kesäkurpitsaa
• kurkkua
• rypsiöljyä
• oliiviöljyä
• yrttimausteita
• hunajamelonia
• banaania
• nektariinia
• persikkaa
• omenaa
• päärynää
• avokadoa
• kananmunaa
• lohta
• puuron muodossa kauraa, ohraa, ruista, vehnää, hirssiä, tattaria
• maissipolentaa
• soijarouhetta
• hedelmäsosetta purkista
• riisikakkua
• maissinaksua
• suolatonta luomu-kasvislientä (käytetty polentassa mausteena)

 Tämän kuukauden aikana Niksu oppi mm.

• istumaan hyvin ja ilman tukemista syöttötuolissa
• käsittelemään ruokia, myös mössööntyviä ja liukkaita tosi näppärästi käsillään, varsinkin aika kömpelöön alkutilanteeseen nähden
• ei vielä pinsettiotetta, mutta jotakin sen suuntaista jo (eli ruokaan tarttuminen satunnaisesti sormilla koko nyrkin sijaan)
• syömään nyrkin sisältä, eli ruokapalan ei tarvitse enää sojottaa nyrkistä ulos
• lusikan käsittelemisen alkeet - saa itse lusikalla ruuan suuhun muttei osaa vielä ottaa ruokaa lusikkaan lautaselta
• juomaan nokkamukista, mutta ei omin käsin, tosin sitäkin jo kovasti yrittää
• ilmaisemaan kuuluvasti ja näkyvästi, jos tarjoilu ei pelaa tarpeeksi nopeasti...

Ja sitten vielä äidin fiilikset tästä kuukaudesta tiiviisti sanottuna: tämä on ollut todella antoisa kokemus koko perheelle. En olisi uskonut lapsen kehittyvän niin nopeasti niin taitavaksi syöjäksi. Enkä olisi uskonut sitäkään, että lapsi pitää syömisestä niin paljon ja viihtyy ilman hermostumista pitkiäkin aikoja syöttötuolissa ruokien äärellä. Lapsen sormiruokailun katseleminen on ollut palkitsevaa ja viihdyttävää. Ryhdyin sormiruokailupuuhiin epävarmasti ja epäonnistumista peläten, mutta nyt olen varma siitä että tällä linjalla pysytään. Kun ei ole mitään syytä olla pysymättä.

Eläinkuntaa ja etiikkaa

Minä olen vegetaristi. Olen ollut sitä kauan, lähes puolet elämästäni. Aloitin jo ennen raskautta pohdiskelut siitä, tulenko syöttämään tuleville lapsilleni lihaa. Kysymys on ollut minulle vaikea, koska siinä on niin monta ulottuvuutta. Oma vegetarismini liittyy toisaalta eettisiin ja ekologisiin asioihin, mutta on ennen kaikkea elämäntapa ja tottumus. Niksun isä ei ole vegetaristi enkä ole häntä koskaan koettanut sellaiseksi käännyttää. Mielestäni jokainen saa tehdä oman valintansa näissä asioissa. Niinpä meidän jääkaapistamme löytyy aina liharuokiakin, vaikka perheen emäntä on vannoutunut kasvissyöjä (lakto-ovo).

Monesti kuulee sanottavan, että jos perheen lapset saavat vain vegetaristiruokaa, lapsen pitäisi itse saada tehdä se valinta. Että vegevanhemmat ovat toimineet väärin tehdessään lapsesta vegetaristin. Tuolla argumentilla ei ole mielestäni mitään pohjaa, koska ihan yhtä lailla voitaisiin lihaa syövän lapsen vanhemmille sanoa, että mikset antanut lapsen valita, vaan teit hänestä sekasyöjän. Minä olen sitä mieltä, että mitä sitten ikinä vauvallemme tarjoilemmekaan, hän ilman muuta saa valita oman ruokavalionsa sitten kun osaa sellaisen valinnan tehdä (esim. eettisyyteen liittyvien kysymyksien suhteen).

Minusta olisi tärkeää, että lapsi saisi tietää, mistä ruoka on peräisin. Että hänelle näytettäisiin, kuinka vaikkapa peruna ja porkkana kasvaa kasvimaan mullassa, marjat metsän mättäiköissä, viljat viljapelloilla ja niin edelleen. Ja sama pätee lihaan. Minä haluaisin näyttää lapselleni, että se epämääräisen muotoinen möykky siellä kaupan hyllyllä ei ole alun perin lähtöisin kaupan hyllyltä, vaan elävästä eläimestä. Joskus oikein kieroina hetkinäni (ennen kuin lastani oli vielä olemassa) mietin, että lapsi pitäisi viedä ekskursiolle teurastamolle, että hän saisi tietää, mistä liharuoka on peräisin. Mutta luulempa, että suojeluvaistoni tulee pitämään lapseni kaukana sellaisesta paikasta. Sitäpaitsi niissä ei taideta mitään avoimien ovien päiviä lapsiperheille järjestää. Mutta karjatilalle tulemme varmasti tutustumaan, varsinkin kun siihen on erään maanviljelijäsukulaisen ansiosta mahdollisuus.

Minulla on ollut hetkiä, jolloin olen ollut varma, että en anna lapselleni lihaa. Ja toisaalta niitä hetkiä, jolloin olen miettinyt, että onko minulla oikeutta ottaa lapseltani lihansyönnin mahdollisuutta pois. Olen lukenut aiheesta monenlaisia, keskenään jossain määrin ristiriitaisia tietoja. Yleisin käsitys näyttää kuitenkin olevan, että lapsi voi pärjätä ja kasvaa hyvin pelkällä lakto-ovo-vegetarismilla. Jos olisin yksinhuoltaja, niin luultavasti lapseni saisi tämän ruokavalion mukaista sapuskaa.

Mutta en ole yksinhuoltaja. Pitkään asiaa pohdittuani ja mielenkiintoisia keskusteluja mieheni kanssa käytyäni tulin siihen erittäin maalaisjärkiseen tulokseen, että lapsi syö sitä mitä vanhemmatkin syövät. Eikös niin tehdä joka perheessä? Minä tarjoan lapselle kasvisruokaa, lapsen isä sekasyöjänä tarjoaa hänelle sekasyöjän ruokaa ja kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä.

Tänään Niksusta tuli sekasyöjä, kun hän söi ensimmäistä kertaa elämässään eläintä. Isin paistama kala maistui lapselle hyvin. Mikäpä minä olisin sitä häneltä kieltämään.

Läpimurto

Voisin väittää, että meidän sormiruokailupuuhissamme on tapahtunut läpimurto. Sellainen, että lapsi ei enää käytä suurinta osaa ajastaan syöttötuolissa istuessaan touhottamiseen, leikkimiseen ja epämääräiseen väkertämiseen. Vaan että hän keskittyy syömiseen. Ja että syöminen alkaa olla aivan oikeaa syömistä, jolla on ravitsemuksellisesti ja nälän poistamisen kannalta todellista merkitystä. Tämä on tapahtunut nyt aivan parin päivän sisään, jotenkin yhtäkkiä ja yllättäen. Lapsi on ryhtynyt syömään selvästi isompia määriä, ja vaatii maitoa harvemmin.

Syömistaidoissakin tuntuu tapahtuneen joku aivan yhtäkkinen edistyminen. Annoin pojalle tänään nektariinilohkoja varmana siitä, että nämä liukkaat, mössöiset ja liian pienikokoiset palaset jäävät hankalan käsiteltävyytensä vuoksi syömättä. Mutta en voinut muuta kuin hämmästyneenä tuijottaa lapseni taitoja, kuinka hän pyöritteli hedelmän paloja käsissään sopivaan asentoon ja nakersi hedelmän irti kuoresta (jota jätin lohkojen yhdelle kyljelle) ilman mitään hankaluuksia. Jouduin kahteen kertaan ruokailusession aikana hakemaan hänelle lisää syötävää, koska entiset loppuivat kesken.

Katselin kaksi viikkoa sitten kuvaamiani sormiruokailuvideoita ja huomasin, miten valtava ero niissä on tämän päivän tilanteeseen nähden. Nyt täällä ihan oikeasti syödään eikä meinata.

Puulusikassa puuro pysyy

Keksin vihdoin, miten Niksu voi lusikoida puuroa omakätisesti ilman, että kaikki puuro tipahtaa välittömästi lusikasta pöydälle. Muovilusikka on tosi liukas. Ja kun vauva ei vielä osaa ohjata lusikkaa suuhun hienosti vaakatasossa ja oikea osa lusikasta ylöspäin, niin puuro tipahtaa tosi helposti. No, keksin sitten kokeilla puista lusikkaa. Ja sehän toimi. Käytännössä puuronsyöntiharjoittelut sujuvat tällä hetkellä niin, että käytössä on kaksi puulusikkaa, joihin laitan puuroa valmiiksi, ja annan sitten Niksulle vuorotellen toisen, vuorotellen toisen lusikan käteen. Riittää että ojennan lusikan hänen suuntaansa, niin hän sieppaa sen käteensä ja laittaa suuhunsa. Kun lusikka on tyhjä, annan hänelle toisen, ja kun hän syö siitä, lataan samalla toiseen lusikkaan seuraavaa annosta. Tällä menetelmällä on puuroa saatu uppoamaan oikeaan osoitteeseen jo aivan hyvä määrä. Tulevaisuudessa annan tietysti Niksulle puurolautasen nenän alle, ja hän saa itse kaapia sieltä puuroa lusikkaan. Se taitaa kuitenkin olla vähän korkeampaa matematiikkaa, ja toistaiseksi hän saa vielä näitä valmiiksi ladattuja lusikoita. Pitäisi sitäpaitsi ostaa sellainen kippo, joka tarttuu imukupeilla pöytään kiinni.

Käsien motoriset taidot

Niksu on sormiruokaillut puoli kuukautta ja sinä aikana hänen käsiensä motoriset taidot ovat kehittyneet uskomattoman paljon. En usko, että sellaista kehitystä olisi tapahtunut pelkästään esineitä, kuten leluja käsittelemällä. Ruoka on paljon haastavampaa ja opettavaisempaa käsiteltävää esim. siksi, että se voi hajota käsiin, ja siksi, että ruuan saaminen kädellä suuhun on paljon palkitsevampaa, kuin lelun laittaminen suuhun.

Kun Niksu aloitti sormiruokailun, ruokapala osui vahingossa käteen, ja jos oikein hyvä tuuri kävi, se sattui nyrkin silmään sellaisessa asennossa, että sitä pystyi syömäänkin. Ja jos ruokapala sojotti liian pitkästi nyrkin yli, sillä sohittiin itseä silmään ja otsaan ennemmin kuin suuhun. Myönnän hieman avittaneeni alkuvaiheessa ruokien suuhun ohjaamisessa, ihan vaivihkaa vaan, niin että poika itse teki suurimman työn. Ja ojentelin hänelle ruokapaloja kämmenelle. Tuollaista auttamista ei lapsentahtisen sormiruokailun ideologian mukaan saisi tehdä, mutta kun olen malttamaton. No, se oli niitä alkupäivien tilanteita.

Kahdessa ja puolessa viikossa Niksu on oppinut tekemään käsillään mm. seuraavaa:

• siirtämään ruokapaloja kädestä toiseen
• em. taitoa hyödyntäen vaihtamaan ruokapalan asentoa kädessä niin, että syöminen helpottuu
• tarttumaan ruokiin vähän hienostuneemminkin kuin pelkästään koko nyrkillä - vielä ei pinsettiotteesta voi puhua, mutta selvästi sitä kohti ollaan menossa
• ohjaamaan ruokapalaa oikeaan osoitteeseen niin, että jos ruokapalan kärki osuu johonkin kohtaan naamaa, hän osaa siirtää sitä kädellä niin, että se siirtyy suun kohdalle
• puristamaan liian pieneksi käynyttä ruokapalsta (siis sellaista, joka piiloutuu kokonaan nyrkin sisälle) niin, että sitä tursuaa nyrkin ulkopuolelle peukalon ja etusormen välisestä kolosta, ja sitten laittamaan tuon kohdan nyrkistä suuhun

Niksun käsien käytössä on alkanut ilmetä yhä enemmän "minä itse!" -ilmiötä. Esimerkiksi tänään hän tarttui lusikkaan, jolla tarjoilin hänelle D-vitamiinitipat (se ainoa asia, mitä hänelle syötettään, eikä anneta hänen tehdä sitä itse). Jätin lusikan hänen käsiinsä, koska se vaikutti niin kiinnostavalta hänen mielestään. Hän tutki lusikkaa tarkasti, laittoi sen muutaman kerran suuhunsa ja maisteli sitä. Ja varmaankin ihmetteli, että miksi siinä ei ole mitään syötävää.

Lämpimiä hedelmiä

Hunajamelonia

Olen jo jonkin aikaa harmitellut, miten huonosti Niksulle tuntuvat hedelmät kelpaavan. Ruokailutouhujemme alkuvaiheessa hän vielä söi niitä, mutta sen jälkeen hän on suhtautunut niihin epäluuloisesti. Yleensä hän vaan koskettaa niitä kädellään ja toteaa että ei kiinnosta.

Nyt keksin missä vika on. Jääkaapista otettu hedelmä on liian kylmä. Ja koska se on rakenteeltaan märkä, se tuntuu kylmänä inhottavalta käteen. Sellaista ei ole kiva laittaa suuhun. Kokeilin tänä aamuna lämmittää hunajamelonia mirkossa ja se osoittautui menestykseksi. Kädenlämpöiseksi lämmitettyä melonia mutusteltiin hyvällä halulla. Samaa testasin myöhemmin päärynälohkolla, ja sama ilmiö.

Onhan se kai ihan yleinen käytäntö, että vauvojen ruuat tarjoillaan lämpöisenä. Kai. Minun pitäisi varmaankin se tietää, koska olen äiti ja äidin pitää tietää tällaiset asiat. No, ei vaan tullut ensimmäisenä mieleen ruveta lämmittämään hedelmiä mikrossa. Onneksi se tuli mieleen edes viiveellä, joten sormiruokailuharjoituksemme jatkuvat aiempaa sujuvammin.

Ruoka hajoaa käsiin

Suurin haaste sormiruokailussamme on tähän mennessä liittyy ruuan koostumukseen: ruoka ei saa hajota käsiin, mutta toisaalta se ei saa olla liian kovaa eikä kiinteää, koska lapsella ei ole yhtään hammasta. Toisataiseksi meidän sormiruokailijamme on (pari viikkoa tätä ruokailua harrastaneena) sellainen, että hän puristelee ruokia nyrkissään voimakkaasti, eikä osaa olla varovainen niiden kanssa. Esimerkiksi paraskaali, joka on kahvansa ansiosta monien sormiruokailijoiden suosiossa, ei meillä tahdo toimia millään. Niksu tekee parskaalille aina järjestelmällisesti saman käsittelyn: puristelee kukinnot nyrkissään tuhannen silpuksi, pyyhkii silppua pitkin naamaansa, syöttötuolia ja käsivarsia, ja sen jälkeen toteaa että pelkkä paljas parskaalin varsi on ihan tylsä juttu, joka kelpaa korkeintaan hakattavaksi pöytää vasten. Toinen ongelma on bataatti, joka myöskin on sormiruokailijoiden keskuudessa suosittu, mutta meillä sen syömisestä ei tahdo tulla mitään. Ihan sama miten sen on kypsentänyt, se tahtoo aina vaan olla liian helposti hajoavaa.

Olen noudattanut seuraavia konsteja, että saisin pysymään ruuat helpommin käsiteltävänä: hedelmät kannattaa leikata sellaisiksi lohkoiksi, jonka yhdellä sivustalla on kuorta. Kuori pitää palasen paremmin koossa. Parhaiten tämä toimii, kun kuoren poistaa kuitenkin lohkon pädyistä ja jättää vaan ihan keskelle lohkoa. Koska lapsi pitää kiinni siitä keskikohdasta, ja syö päätyjä. Peruna ja porkkana kannattaa kypsentää öljyttynä ja uunissa, ei höyryttämällä eikä keittämällä. Silloin niiden rakenteesta tulee kiinteämpi. Olen ajatellut, että muutan ruuan koostumusta vaikeammaksi (eli siirryn esim. höyryttämään porkkanat paistamisen sijaan) pikkuhiljaa, sitä mukaa kun lapsen taidot kehittyvät. Hänelle ei kannata tehdä asioita liian vaikeaksi alusta asti, koska siitä seuraa pelkkää turhautuneisuutta ja epäonnistumisen tunnetta.

Lusikan ja haarukan käyttöä ollaan myöskin harjoiteltu, mutta se on vielä aika hankalaa. Niksu kyllä osaa laittaa ruokailuvälineen suuhunsa, mutta hän ei avaa suuta tarpeeksi isoksi, jolloin lusikassa/haarukassa olevat ruuat törmäävät huuliin ja tipahtavat pöydälle. Ja se saa hänet turhautumaan, koska on ärsyttävää imeskellä tyhjää ruokailuvälinettä. Tänään aion kokeilla oikein liimaiseksi keitettyä puuroa, joka tarttuu kunnolla  lusikkaan kiinni, eikä tipahtaisi matkan varrelle.

Nyt joku kysyy, että eikö olisi helpompaa ja lapsen kannalta parempaa syöttää se puuro hänelle. No, helpompaa saattaa ehkä ollakin, ainakin nyt alussa. Lapsen kannalta parempaa... no sitä en tiedä. Eihän lapsi opi ellei hänelle anna tilaisuutta oppia. On paljon sormiruokailuperheitä, joissa puuro syötetään lusikalla ja kaikki muu sormiruokana. Tuo ajatus houkuttelee minuakin, mutta toisaalta uskon, että Niksu voi oppia käyttämään lusikkaa ihan omakätisestikin. Niin hyvin hän sen osaa jo suuhunsa laittaa, vain parin kokeilukerran jälkeen. Pitää siis katsoa, miten tämän asian kanssa edetään. Minä haluaisin luottaa lapseni taitoihin ja kykyyn oppia.

Kakkapoliisin tiedote

Sormiruokailua on harjoitettu tähän mennessä yhteensä 12 päivää, ja nyt kakkapoliisi iloksensa havaitsi, että mitä ilmeisimmin ruokaa on alkanut päätyä mahaan asti. Edelleen voi tästä(kin) todistusaineistosta havaita, että äidinmaito on pääravintoa, mutta aivan uudenlaisiin sfääreihin ulottunut lemahdus ja mielenkiintoisempaakin mielenkiintoisemmat sattumat kertovat selvästi, että tässä huushollissa on muunkinlaista evästä tarjolla. Ja että sitä evästä osataan jopa syödä ja niellä, ei pelkästään leikkiä ja makustella.

Tästä ihastuttavasta tittelinimikkeestä "kakkapoliisi" kunnia menköön Lenni-led weaning -blogille, josta kyseinen termi on minun päähäni tarttunut.

Riisikakku maistuu

Riisikakku tuntuu olevan Niksun herkkua. Jo useampaan kertaan on käynyt niin, että kun olen laittanut tarjolle esimerkiksi hedelmää, eivät ne ole kiinnostaneet, mutta sitten kun olen ojentanut pojalle riisikakun, se on tempaistu saman tien suuhun. Harmi sinänsä, koska riisikakun ravintoarvot eivät ehkä ole niitä monipuolisimpia mahdollisia, mutta toisaalta hyvä että jotakin syödään ja jollakin harjoitellaan tätä touhua. Tänään hän söi suurella antaumuksella 1/4 riisikakkua niin, että mitään ei tullut suusta ulos missään vaiheessa. Nyt olen ensimmäistä kertaa (tämän lyhyen, vasta reilun viikon kestäneen) sormiruokailuhistoriamme aikana varma siitä, että ruokaa on mennyt mahaan saakka. On aika hullua katsella, kuinka lapsi, jolla ei ole ainoatakaan hammasta, ihan tosissaan rouskuttelee riisikakkua.

Tänään olen huomannut ruokailussa uuden asian: Niksu on oppinut vaatimaan sopivia ruokapaloja. Kun hän on syönyt tai käsillään murskannut sopivankokoiseksi paloittelemani ruuan niin pieneksi, ettei hän enää saa siitä kunnon otetta, niin hän rupeaa elämöimään äänekkäästi. Ja huuto loppuu heti kun annan hänen ulottuvilleen uuden palasen, jossa on taas riittävästi kokoa. Palojen pitää olla niin isoja, että osa palasta menee nyrkkiin ja osa jää nyrkin ulkopuolelle. On mukava huomata, että lapsi on oppinut ilmaisemaan tällä tavalla itseään.

Ensimmäinen viikko takana

Siitä on nyt noin viikko aikaa, kun poikani, jonka nimimerkkinä tässä blogissa on Niksu, aloitti tutustumisen kiinteään ruokaan. Hän on elänyt elämänsä ensimmäiset kuusi kuukautta täysimetyksellä. Koska sormiruokailun teoriaan kuuluu ajatus siitä, että kiinteät pitäisi aloittaa vasta puolivuotiaana, voin olla senkin puolesta iloinen siitä, että täysimetys on sujunut hyvin ja pitkän aikaa.

Viikko sitten, kun aloitimme sormiruokailun, Niksu oli iältään kuusi kuukautta ja kolme päivää. Alku oli hankala. Höyrytin hänelle bataattia ja kesäkurpitsaa, jotka pehmenivät liikaa ja hajosivat heti pojan käsiin. Ja eihän lapsi tietenkään ymmärtänyt, että näitä märkiä ja omituisen tuntuisia asioita pitäisi laittaa suuhun. Yritin tsempata itseäni ajattelemaan, ettei niiden tarvitsekaan suuhun päätyä, pääasia että lapsi pääsee edes käsin tutustumaan ruokaan. Jostakin pitää aloittaa! Tutustuminen ei kuitenkaan sujunut kovin mukavasti, koska hetken aikaa bataatin paloja pöytään linttailtuaan lasta alkoi selvästi harmittaa. Ja minusta näytti siltä, että häntä vähän pelottikin. Myöhemmin annoin vielä kurkunpalasenkin, ja kun Niksun käsi osui siihen, hän vetäisi kätensä säikähtäneenä pois.

Ensimmäinen vähän onnistuneemmalta tuntunut sormiruokailusessio koettiin vielä tuon ensimmäisen päivän iltana. Annoin pojalle maissinaksun, siis sellaisen vauvoille sopivan. Sen hän tempaisi saman tien suuhunsa. Sitä imeskeltiin ja sitten suuta purskuteltiin hieman hämmästyneen oloisesti.

Nyt kun mietin tuota tilannetta viikkoa myöhemmin, tuntuu hurjalta ajatella, miten paljon asiat ovatkaan ehtineet muuttua näin lyhyessä ajassa. Niksu on päässyt tosi hyvin jyvälle siitä, mitä silloin on tarkoitus tehdä, kun istutaan syöttötuoliin ja nenän edessä on ruokapaloja. Ruualla leikitään ja sotketaan, niin kun asiaan kuuluu, ja sitä viedään määrätietoisesti suuhun. Ja siellä sitä jauhetaan ja imeskellään ja mussutetaan. Tämän viikon aikana Niksu on ehtinyt maistella ainakin näitä makuja: porkkana, parsakaali, kurkku, banaani, bataatti, maissinaksu, riisikakku, hunajameloni. Ja itse asiassa hän on syönyt aivan tavallista, teollisesti valmistettua vauvan sosettakin, mutta ei lusikalla syötettynä, vaan riisikakulla dipattuna. Tämä siksi, että hän näyttää kovasti pitävän riisikakusta, ja ajattelin vähän tuoda siihen lisää makua ja ravintoarvoja dippaamalla sitä johonkin. Jääkaapista osui käteen vauvan sosepurkki, jollaisia meillä on yleensä aina jääkaapissa, koska minä itse tykkään syödä niitä. Minä en sentään niin ideologinen ole, ettenkö suostuisi vauvalle tuollaistakin antamaan.

Ruokailussa on ollut sekä hyviä että huonoja hetkiä. Pääasiassa hyviä. Lapsi on suhtautunut syömiseen suurella ilolla ja mielenkiinnolla ja on oppinut todella paljon todella lyhyessä ajassa. Hänen motoriset taitonsa ovat kehittyneet, kun hän on käsitellyt ruokapaloja, jotka eivät esim. liukkauden vuoksi ole aivan helpoimpia käsiteltäviä. Mutta aina ei syöminenkään voi olla hauskaa. Tänään on ollut huonompi päivä, ja Niksu on viihtynyt ruuan äärellä vain pari lyhyttä hetkeä koko päivän aikana. No, ehkä huomenna taas sujuu paremmin.

En usko, että ruokaa on vielä mitenkään merkityksellisessä määrin päätynyt mahaan saakka. Lapsi ei vielä osaa työskennellä kielellään niin, että ruoka siirtyisi suussa taaksepäin ja kurkkuun asti. Mutta koko ajan sitä harjoitellaan. Kiirettä ei ole, ja äidinmaito on lapsen tärkeintä ravintoa edelleenkin.