Siitä on nyt noin viikko aikaa, kun poikani, jonka nimimerkkinä tässä blogissa on Niksu, aloitti tutustumisen kiinteään ruokaan. Hän on elänyt elämänsä ensimmäiset kuusi kuukautta täysimetyksellä. Koska sormiruokailun teoriaan kuuluu ajatus siitä, että kiinteät pitäisi aloittaa vasta puolivuotiaana, voin olla senkin puolesta iloinen siitä, että täysimetys on sujunut hyvin ja pitkän aikaa.
Viikko sitten, kun aloitimme sormiruokailun, Niksu oli iältään kuusi kuukautta ja kolme päivää. Alku oli hankala. Höyrytin hänelle bataattia ja kesäkurpitsaa, jotka pehmenivät liikaa ja hajosivat heti pojan käsiin. Ja eihän lapsi tietenkään ymmärtänyt, että näitä märkiä ja omituisen tuntuisia asioita pitäisi laittaa suuhun. Yritin tsempata itseäni ajattelemaan, ettei niiden tarvitsekaan suuhun päätyä, pääasia että lapsi pääsee edes käsin tutustumaan ruokaan. Jostakin pitää aloittaa! Tutustuminen ei kuitenkaan sujunut kovin mukavasti, koska hetken aikaa bataatin paloja pöytään linttailtuaan lasta alkoi selvästi harmittaa. Ja minusta näytti siltä, että häntä vähän pelottikin. Myöhemmin annoin vielä kurkunpalasenkin, ja kun Niksun käsi osui siihen, hän vetäisi kätensä säikähtäneenä pois.
Ensimmäinen vähän onnistuneemmalta tuntunut sormiruokailusessio koettiin vielä tuon ensimmäisen päivän iltana. Annoin pojalle maissinaksun, siis sellaisen vauvoille sopivan. Sen hän tempaisi saman tien suuhunsa. Sitä imeskeltiin ja sitten suuta purskuteltiin hieman hämmästyneen oloisesti.
Nyt kun mietin tuota tilannetta viikkoa myöhemmin, tuntuu hurjalta ajatella, miten paljon asiat ovatkaan ehtineet muuttua näin lyhyessä ajassa. Niksu on päässyt tosi hyvin jyvälle siitä, mitä silloin on tarkoitus tehdä, kun istutaan syöttötuoliin ja nenän edessä on ruokapaloja. Ruualla leikitään ja sotketaan, niin kun asiaan kuuluu, ja sitä viedään määrätietoisesti suuhun. Ja siellä sitä jauhetaan ja imeskellään ja mussutetaan. Tämän viikon aikana Niksu on ehtinyt maistella ainakin näitä makuja: porkkana, parsakaali, kurkku, banaani, bataatti, maissinaksu, riisikakku, hunajameloni. Ja itse asiassa hän on syönyt aivan tavallista, teollisesti valmistettua vauvan sosettakin, mutta ei lusikalla syötettynä, vaan riisikakulla dipattuna. Tämä siksi, että hän näyttää kovasti pitävän riisikakusta, ja ajattelin vähän tuoda siihen lisää makua ja ravintoarvoja dippaamalla sitä johonkin. Jääkaapista osui käteen vauvan sosepurkki, jollaisia meillä on yleensä aina jääkaapissa, koska minä itse tykkään syödä niitä. Minä en sentään niin ideologinen ole, ettenkö suostuisi vauvalle tuollaistakin antamaan.
Ruokailussa on ollut sekä hyviä että huonoja hetkiä. Pääasiassa hyviä. Lapsi on suhtautunut syömiseen suurella ilolla ja mielenkiinnolla ja on oppinut todella paljon todella lyhyessä ajassa. Hänen motoriset taitonsa ovat kehittyneet, kun hän on käsitellyt ruokapaloja, jotka eivät esim. liukkauden vuoksi ole aivan helpoimpia käsiteltäviä. Mutta aina ei syöminenkään voi olla hauskaa. Tänään on ollut huonompi päivä, ja Niksu on viihtynyt ruuan äärellä vain pari lyhyttä hetkeä koko päivän aikana. No, ehkä huomenna taas sujuu paremmin.
En usko, että ruokaa on vielä mitenkään merkityksellisessä määrin päätynyt mahaan saakka. Lapsi ei vielä osaa työskennellä kielellään niin, että ruoka siirtyisi suussa taaksepäin ja kurkkuun asti. Mutta koko ajan sitä harjoitellaan. Kiirettä ei ole, ja äidinmaito on lapsen tärkeintä ravintoa edelleenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti