9 kk kuulumiset

En ole kirjoittanut tänne vähään aikaan, joten olisi ehkä kuulumisten paikka. Niksu on nyt 9,5 kk ikäinen ja on siis syönyt kiinteää ravintoa 3,5 kuukautta. Sormiruokailusta on tullut meillä niin itsestäänselvä osa elämää, että olen jotenkin aivan vieraantunut siitä ajatuksesta, että vauvoja ruokitaan myös lusikkaruokinnalla/soseilla. Välillä meinaa unohtua, että se menetelmä on yleinen tapa ja suositus, ja tämä meidän menetelmä on jotenkin poikkeuksellinen.

Lapsen ruokinta aiheuttaa välillä päänvaivaa tällaiselle laiskanpuoleiselle äidille. Ei aina tahdo keksiä, mitä laittaisi ruuaksi. Ja ei tahdo jaksaa laittaa ruokaa. Olisipas helppoa elää valmisruuilla tai eineksillä! Mutta ei, me laitetaan ruuat itse. Lukuunottamatta puuron päälle mausteeksi sipaistavaa kaupan marjasosetta. Jotta asiat eivät menisi liian hankaliksi, olen ollut lapsen ruokinnan suhteen ahkara mikron ja pakastimen käyttäjä. Ruokaa tehdään yleensä aina reilusti kerralla ja pakastetaan osa.

Tällä hetkellä meillä on hankala vaihe, kun epäilen, että lapselle olisi tullut allergiaa, ja syylliseksi epäilen viljoja. En tiedä mistä viljasta on kyse, joten kokeilen nyt viljatonta ruokavaliota suunnitelmissa tuoda myöhemmin yksitellen viljalajikkeita takaisin ruokavalioon. Ilman viljaa on hankala suunnitella päivän aterioita, kun tähän mennessä on sekä aamupala että iltapala ollut puuroa, ja monet muutkin ruokalajikkeet sisältävät viljoja. Riisipasta ja -hiutaleet ovat tulleet nyt kuvioihin mukaan, mutta niissäkin pitäisi pitää joku kohtuus. Tänään tarjosin kvinoapuuroa, josta ei tullut tarpeeksi jäykkää syötäväksi sormin isoina ja kiinteinä möykkyinä, mutta onneksi näppäräsorminen poikani osaa käsitellä mitä tahansa epämääräistä höttöä. Kvinoa maistui hyvin, samoin mustikat, joita hän sai tänään ensimmäistä kertaa elämässään sellaisenaan maisteltavaksi. Oli siis oikea superfood-ateria, kun syötiin kvinoaa ja mustikoita.

Toinen hankaluus, mikä on tällä hetkellä päällä, on lapsen juuri oppima taito heitellä ruokaa. Jo pari kuukautta sitten haasteeksi meillä tuli ruuan tahallinen pudotteleminen lattialle, mutta nyt ollaan siirrytty jo seuraavaan vaiheeseen, eli heittelemiseen. Syöttötuolin alla oleva vahakangas ei enää riitä vastaanottamaan kaikkea, mitä tuolissa istuja päättää nakella, koska heittokäsi on jo varsin taitava. Tämä asia aiheuttaa tuskastumista ruokkijoissa ja siivoojissa, mutta eipä sille oikein mitään mahda, täytyy vaan odotella että suurin innostus heittelemiseen menisi ohi. Pitäisi olla ylpeä lapsesta, kun hän on oppinut jotain uutta...

Puulusikassa puuro pysyy

Keksin vihdoin, miten Niksu voi lusikoida puuroa omakätisesti ilman, että kaikki puuro tipahtaa välittömästi lusikasta pöydälle. Muovilusikka on tosi liukas. Ja kun vauva ei vielä osaa ohjata lusikkaa suuhun hienosti vaakatasossa ja oikea osa lusikasta ylöspäin, niin puuro tipahtaa tosi helposti. No, keksin sitten kokeilla puista lusikkaa. Ja sehän toimi. Käytännössä puuronsyöntiharjoittelut sujuvat tällä hetkellä niin, että käytössä on kaksi puulusikkaa, joihin laitan puuroa valmiiksi, ja annan sitten Niksulle vuorotellen toisen, vuorotellen toisen lusikan käteen. Riittää että ojennan lusikan hänen suuntaansa, niin hän sieppaa sen käteensä ja laittaa suuhunsa. Kun lusikka on tyhjä, annan hänelle toisen, ja kun hän syö siitä, lataan samalla toiseen lusikkaan seuraavaa annosta. Tällä menetelmällä on puuroa saatu uppoamaan oikeaan osoitteeseen jo aivan hyvä määrä. Tulevaisuudessa annan tietysti Niksulle puurolautasen nenän alle, ja hän saa itse kaapia sieltä puuroa lusikkaan. Se taitaa kuitenkin olla vähän korkeampaa matematiikkaa, ja toistaiseksi hän saa vielä näitä valmiiksi ladattuja lusikoita. Pitäisi sitäpaitsi ostaa sellainen kippo, joka tarttuu imukupeilla pöytään kiinni.

Ruoka hajoaa käsiin

Suurin haaste sormiruokailussamme on tähän mennessä liittyy ruuan koostumukseen: ruoka ei saa hajota käsiin, mutta toisaalta se ei saa olla liian kovaa eikä kiinteää, koska lapsella ei ole yhtään hammasta. Toisataiseksi meidän sormiruokailijamme on (pari viikkoa tätä ruokailua harrastaneena) sellainen, että hän puristelee ruokia nyrkissään voimakkaasti, eikä osaa olla varovainen niiden kanssa. Esimerkiksi paraskaali, joka on kahvansa ansiosta monien sormiruokailijoiden suosiossa, ei meillä tahdo toimia millään. Niksu tekee parskaalille aina järjestelmällisesti saman käsittelyn: puristelee kukinnot nyrkissään tuhannen silpuksi, pyyhkii silppua pitkin naamaansa, syöttötuolia ja käsivarsia, ja sen jälkeen toteaa että pelkkä paljas parskaalin varsi on ihan tylsä juttu, joka kelpaa korkeintaan hakattavaksi pöytää vasten. Toinen ongelma on bataatti, joka myöskin on sormiruokailijoiden keskuudessa suosittu, mutta meillä sen syömisestä ei tahdo tulla mitään. Ihan sama miten sen on kypsentänyt, se tahtoo aina vaan olla liian helposti hajoavaa.

Olen noudattanut seuraavia konsteja, että saisin pysymään ruuat helpommin käsiteltävänä: hedelmät kannattaa leikata sellaisiksi lohkoiksi, jonka yhdellä sivustalla on kuorta. Kuori pitää palasen paremmin koossa. Parhaiten tämä toimii, kun kuoren poistaa kuitenkin lohkon pädyistä ja jättää vaan ihan keskelle lohkoa. Koska lapsi pitää kiinni siitä keskikohdasta, ja syö päätyjä. Peruna ja porkkana kannattaa kypsentää öljyttynä ja uunissa, ei höyryttämällä eikä keittämällä. Silloin niiden rakenteesta tulee kiinteämpi. Olen ajatellut, että muutan ruuan koostumusta vaikeammaksi (eli siirryn esim. höyryttämään porkkanat paistamisen sijaan) pikkuhiljaa, sitä mukaa kun lapsen taidot kehittyvät. Hänelle ei kannata tehdä asioita liian vaikeaksi alusta asti, koska siitä seuraa pelkkää turhautuneisuutta ja epäonnistumisen tunnetta.

Lusikan ja haarukan käyttöä ollaan myöskin harjoiteltu, mutta se on vielä aika hankalaa. Niksu kyllä osaa laittaa ruokailuvälineen suuhunsa, mutta hän ei avaa suuta tarpeeksi isoksi, jolloin lusikassa/haarukassa olevat ruuat törmäävät huuliin ja tipahtavat pöydälle. Ja se saa hänet turhautumaan, koska on ärsyttävää imeskellä tyhjää ruokailuvälinettä. Tänään aion kokeilla oikein liimaiseksi keitettyä puuroa, joka tarttuu kunnolla  lusikkaan kiinni, eikä tipahtaisi matkan varrelle.

Nyt joku kysyy, että eikö olisi helpompaa ja lapsen kannalta parempaa syöttää se puuro hänelle. No, helpompaa saattaa ehkä ollakin, ainakin nyt alussa. Lapsen kannalta parempaa... no sitä en tiedä. Eihän lapsi opi ellei hänelle anna tilaisuutta oppia. On paljon sormiruokailuperheitä, joissa puuro syötetään lusikalla ja kaikki muu sormiruokana. Tuo ajatus houkuttelee minuakin, mutta toisaalta uskon, että Niksu voi oppia käyttämään lusikkaa ihan omakätisestikin. Niin hyvin hän sen osaa jo suuhunsa laittaa, vain parin kokeilukerran jälkeen. Pitää siis katsoa, miten tämän asian kanssa edetään. Minä haluaisin luottaa lapseni taitoihin ja kykyyn oppia.