9 kk kuulumiset

En ole kirjoittanut tänne vähään aikaan, joten olisi ehkä kuulumisten paikka. Niksu on nyt 9,5 kk ikäinen ja on siis syönyt kiinteää ravintoa 3,5 kuukautta. Sormiruokailusta on tullut meillä niin itsestäänselvä osa elämää, että olen jotenkin aivan vieraantunut siitä ajatuksesta, että vauvoja ruokitaan myös lusikkaruokinnalla/soseilla. Välillä meinaa unohtua, että se menetelmä on yleinen tapa ja suositus, ja tämä meidän menetelmä on jotenkin poikkeuksellinen.

Lapsen ruokinta aiheuttaa välillä päänvaivaa tällaiselle laiskanpuoleiselle äidille. Ei aina tahdo keksiä, mitä laittaisi ruuaksi. Ja ei tahdo jaksaa laittaa ruokaa. Olisipas helppoa elää valmisruuilla tai eineksillä! Mutta ei, me laitetaan ruuat itse. Lukuunottamatta puuron päälle mausteeksi sipaistavaa kaupan marjasosetta. Jotta asiat eivät menisi liian hankaliksi, olen ollut lapsen ruokinnan suhteen ahkara mikron ja pakastimen käyttäjä. Ruokaa tehdään yleensä aina reilusti kerralla ja pakastetaan osa.

Tällä hetkellä meillä on hankala vaihe, kun epäilen, että lapselle olisi tullut allergiaa, ja syylliseksi epäilen viljoja. En tiedä mistä viljasta on kyse, joten kokeilen nyt viljatonta ruokavaliota suunnitelmissa tuoda myöhemmin yksitellen viljalajikkeita takaisin ruokavalioon. Ilman viljaa on hankala suunnitella päivän aterioita, kun tähän mennessä on sekä aamupala että iltapala ollut puuroa, ja monet muutkin ruokalajikkeet sisältävät viljoja. Riisipasta ja -hiutaleet ovat tulleet nyt kuvioihin mukaan, mutta niissäkin pitäisi pitää joku kohtuus. Tänään tarjosin kvinoapuuroa, josta ei tullut tarpeeksi jäykkää syötäväksi sormin isoina ja kiinteinä möykkyinä, mutta onneksi näppäräsorminen poikani osaa käsitellä mitä tahansa epämääräistä höttöä. Kvinoa maistui hyvin, samoin mustikat, joita hän sai tänään ensimmäistä kertaa elämässään sellaisenaan maisteltavaksi. Oli siis oikea superfood-ateria, kun syötiin kvinoaa ja mustikoita.

Toinen hankaluus, mikä on tällä hetkellä päällä, on lapsen juuri oppima taito heitellä ruokaa. Jo pari kuukautta sitten haasteeksi meillä tuli ruuan tahallinen pudotteleminen lattialle, mutta nyt ollaan siirrytty jo seuraavaan vaiheeseen, eli heittelemiseen. Syöttötuolin alla oleva vahakangas ei enää riitä vastaanottamaan kaikkea, mitä tuolissa istuja päättää nakella, koska heittokäsi on jo varsin taitava. Tämä asia aiheuttaa tuskastumista ruokkijoissa ja siivoojissa, mutta eipä sille oikein mitään mahda, täytyy vaan odotella että suurin innostus heittelemiseen menisi ohi. Pitäisi olla ylpeä lapsesta, kun hän on oppinut jotain uutta...

Siivoamista ja välineurheilua

Sormiruokailusta useimmille vanhemmille tulee ensimmäisenä mieleen SOTKU. Enkä ihmettele, koska sitähän tässä touhussa syntyy. Ajattelinpa kirjoittaa, miten meillä sotkusta selvitään.

Ensinnäkin, hyvä syöttötuoli vähentää sotkua merkittävästi. Meillä on Svan of Sweden (kuvassa) ja se on aivan loistava keksintö. Ensinnäkin siinä on pöytälevy, joka ulottuu myös lapsen sivuille, ei ainoastaan eteen. Ja jonka muovinen suojus on irrotettavissa pesua varten. Joissakin syöttötuoleissa on pöytälevy vain edessä, joissakin ei pöytälevyä lainkaan jolloin lapsen on istuttava pöydän ääressä. Näissä on se ongelma, että ruuat tipahtelevat helposti sivustoilta alas. Olen kyllä sellaisiakin ratkaisuja kokeillut (kun ollaan oltu kylässä) ja todennut, että kylläpä elämä voi olla vaikeaa jos on vääränlaiset välineet käytössä. Esim. Stokken Tripp Trapp häviää kirkkaasti Svanille, mitä sormiruokailuun tulee.

Pelkkä pöytälevy ei tee Svanista niin loistokeksintöä. Myös sen muotoilu helpottaa siivoamista. Siinä ei ole leveälle sojottavia jalkoja sotkeentumassa ruokaan. Pöytälevy suojaa alapuolellansa olevia tuolin osia tipahtelevilta ruuilta. Ei täydellisesti, mutta tosi hyvin. Perinteisen syöttötuolin tai Tripp Trappin jynssäämiseen saa käyttää monta kertaa enemmän aika joka ruokailusession jälkeen.

Siivoamista helpottaa myös tuolin alle sijoitettu vahakangas, joka pyyhitään tai huuhdellaan joka käytön jälkeen. Sitten sen reunat käännetään syöttötuolia vasten säilytyksen ajaksi niin, ettei vahakankaalle tipahtele pölyä ja roskaa. Niinpä seuraavan syömiskerran alkaessa meitä odottaa puhdas vahakangas, josta voi aivan hyvällä omatunnolla nostella pudonneita ruokapaloja takaisin lapselle.

Hyvä ruokalappu on myös olennainen. Olen kokeillut monenlaisia: kaukalollista, pientä, vähän isompaa, kankaista, muovista, hihallista jne. Pitkähihainen ruokalappu meillä on käytössä jatkuvasti ja se on ihan hyvä, mutta valitettavasti liian iso lapsellemme, mikä hieman hankaloittaa sen käyttöä. Parhaaksi ruokalapuksi olen todennut esiliinan muotoisen version (kuvassa). Se suojaa myös olkapäät. Kun paidan hihat käärii tarpeeksi ylös, ne yleensä jäävät puhtaiksi. Tämä meidän käyttämä ruokailuessu on Pikku Piia -merkkinen, Prismasta ostettu. Siinä on hyvää myös se, että kaulaosan saa tarpeeksi tiukalle, jolloin ruokaa ei mene kauluksesta sisään.

Ja sitten vihdoinkin siihen siivoamiseen. Kerron esimerkkinä tämän aamuisen puuronsyöntisession. Puuro saa aikaan paljon sotkua.

Ensin ruokalappu pois ja lapsi pesulle. Pestään naama ja kädet. Sitten siivotaan ruokapaikka. Irrotan syöttötuolin pöytälevyn muovisuojuksen (joka toimii meillä aina myös lautasena - muita lautasia ei Niksulle anneta) ja tiskaan sen käsin. Samalla tiskaan ruokalapun. Sitten otan luutun, pyyhkäisen sillä syöttötuoliin pariin kohtaan tipahtaneet puurokokkareet. Lopuksi luuttuan puurot pois vahakankaalta. Sitten vaan luutu, ruokalappu ja pöydän muovi kuivumaan. Aikaa tähän kaikkeen kului 8 minuuttia.

Keittiön vieressä oleva kylppäri helpottaa elämää, kun esimerkiksi vahakankaan - jos se on niin sotkuinen ettei sitä viitsi luutulla puhdistaa - voi nostaa suoraan suihkuun syöttötuolin alta. Ruokailupiste sijaitsee sopivasti kylppärin oven vieressä.

Mieltymykset tarkentuvat

Niksu on nyt sormiruokaillut lähes kaksi kuukautta. Nyt hänen syömisessään on huomattavissa jo aika selvästikin tarkentumista makumieltymysten suhteen. Enää ei suuhun pistetä huoletta ihan mitä vaan nenän eteen kannetaan, vaan jotkut ruuat ovat suosikkeja, toiset inhokkeja, ja joitakin pitää vähän "maustaa" että ne kelpaisivat.

Teolliset vauvan soseet, joihin suhtaudun aika nuivasti ja ristiriitaisin tuntein, näyttävät maistuvan lapselleni erityisen hyvin. Tämä koskee nimenomaan marja- ja hedelmäsoseita - muita teollisia soseruokia en hänelle ole koskaan tarjonnut, enkä tarjoa. Minusta ei tunnu mielekkäältä antaa esimerkiski lihapataa tai muuta kokonaista ateriaa epämääräiseksi mössöksi sekoitettuna, enkä muutenkan oikein usko teollisten ruokien laadukkuuteen. Mutta marja- ja hedelmäsoseet ovat vielä ihan OK, lähinnä "sivutoimisina" herkkujuttuina, ei pääruokana. Varsinkin marjasoseita suosin siksi, koska vaikka meiltä löytyykin marjoja pakastimesta, en oikein viitsi niitä Niksulle tarjota, koska ne on pakastettu sokeroituna. Ja haluan välttää lisättyä sokeria. Vauvanruokahyllystä löytyy sokeroimattomia marjasoseita. Ja löytyy sieltä kyllä sokeroitujakin, mutta niitä en ole ostanut.

En sinänsä ihmettele, miksi teollisesti valmistettu ruoka maistuu lapsen suuhun hyvältä. Olen kuullut, että joissakin perheissä on vauva kieltäytynyt tavallisesta puurosta maistettuaan vauvanruokahyllystä otettua, kaikenlaisilla kummallisilla aineksilla höystettyä puuroa. Kyllähän ne varmasti hyvälle maistuvat, kun ne on käsitelty ja muokkailtu sellaiseksi, että maku olisi hyvä. Ja sekaan pistetty vähän vanilijaa ym. kivaa makuainetta. Ei siinä mielestäni ole mitään ihmeellistä, että tuollaiset ruuat maistuvat hyvälle - maistuuhan minunkin mielestäni karkki hyvälle, vaikka se onkin hirveää lisäaine-väriaine-sokeri -sotkua. Tai ehkä juuri siksi se maistuu hyvälle!

Meillä marja- ja hedelmäsoseita tarjottaan dipattuna ja puuroon (siis siihen ihan aitoon peruspuuroon) päälle lisättynä. Kyllähän ihan paljas puuro on hieman valjun makuista. Niilo on alkanut nirsoilla sen kanssa, mutta puuron päälle sipaistu marjasose tekee annoksesta heti houkuttelevamman. Puurossa on rautaa, mutta se tarvitsee C-vitamiinia imeytyäkseen, ja sitähän saa esimerkiksi marjasoseesta. Tosin ihan aito hedelmä sellaisenaan olisi paras vaihtoehto. Soseisiin C-vitamiini on lisätty keinotekoisesti.

Toki meillä hedelmiäkin syödään ihan sellaisenaan. Parhaiten uppoaa banaani. Kiivin suhteen nirsoillaan välillä, ja välillä suostutaan syömään. Myös päärynää ja luumua on viime aikoina tullut syötyä hyvällä menestyksellä.

Niksu selvästikin suosii ruokia, joissa on paljon energiaa. Se on toki luonnollinen lähestymistapa. Varsinkin proteiinipitoiset ruuat, kuten soijasta, linsseistä, kikherneistä, lihasta tai kananmunasta valmistetut ruuat maistuvat erittäin hyvin. Kananmunaa tulee tarjottua usein ihan vaan paistettuna versiona, se on sormiruokailijalle helppo käsitellä.

Teollista postia

Postilaatikkooni tupsahti kirje Muksu-merkkiseltä lastenruokavalmistajalta. Muistan lukeneeni Lenni-led weaning -blogista merkinnän, jossa bloggaajalle oli tullut samanlainen kirje. Ja kovin samanlaisia ajatuksia tämä paketti minussakin herätti, kuin hänessä.

Kirjeen mukana tullut täysjyväpuuro oli sisällöltään sellainen, ettei minulla ole pienintäkään halua syöttää sitä lapselleni. Tässä Muksu täysjyväpuuron (iltapuuro) ainesosaluettelossa on sellainen lista kaikenlaisia ihmeellisiä aineita, että en uskaltaisi tätä vauvalleni antaa. Ainesosalista on todella pitkä. Sieltä löytyy mm. emulgointiainetta, aromia, maltodekstriiniä, niasiinia, pantoteenihappoa, tiamiinia, biotiinia. En tiedä mitä nuo aineet ovat. En halua antaa vauvalle mitään sellaista, josta en tiedä, mitä se on. En halua sokeasti luottaa teollisesti tuotettujen ruokien turvallisuuteen. Varsinkaan sen jälkeen, kun tulin katsoneeksi Ylen Silminnäkijän "Koiranruokaa vauvalle". Siinä kyseenalaistettiin melko rankasti teollisten lastenruokien turvallisuus.

Meidän käyttämissämme puurohiutaleissa lukee ainesosalistassa tasan yksi aine, esimerkiksi kaurahiutalepaketissa luke kaura, ei muuta. Ostan nämä hiutaleet sieltä "aikuisten" puurohyllystä, eli en vauvanruokahyllystä. Olen kyllä vieraillut myös siellä vauvanruokahyllyn puolella puuropaketteja tutkailemassa, silloin kun meillä kiinteitä aloiteltiin, mutta niiden puurojen ainesosaluettelot karkoittivat minut nopeasti luoltaan kummallisuudellaan.

Puulusikassa puuro pysyy

Keksin vihdoin, miten Niksu voi lusikoida puuroa omakätisesti ilman, että kaikki puuro tipahtaa välittömästi lusikasta pöydälle. Muovilusikka on tosi liukas. Ja kun vauva ei vielä osaa ohjata lusikkaa suuhun hienosti vaakatasossa ja oikea osa lusikasta ylöspäin, niin puuro tipahtaa tosi helposti. No, keksin sitten kokeilla puista lusikkaa. Ja sehän toimi. Käytännössä puuronsyöntiharjoittelut sujuvat tällä hetkellä niin, että käytössä on kaksi puulusikkaa, joihin laitan puuroa valmiiksi, ja annan sitten Niksulle vuorotellen toisen, vuorotellen toisen lusikan käteen. Riittää että ojennan lusikan hänen suuntaansa, niin hän sieppaa sen käteensä ja laittaa suuhunsa. Kun lusikka on tyhjä, annan hänelle toisen, ja kun hän syö siitä, lataan samalla toiseen lusikkaan seuraavaa annosta. Tällä menetelmällä on puuroa saatu uppoamaan oikeaan osoitteeseen jo aivan hyvä määrä. Tulevaisuudessa annan tietysti Niksulle puurolautasen nenän alle, ja hän saa itse kaapia sieltä puuroa lusikkaan. Se taitaa kuitenkin olla vähän korkeampaa matematiikkaa, ja toistaiseksi hän saa vielä näitä valmiiksi ladattuja lusikoita. Pitäisi sitäpaitsi ostaa sellainen kippo, joka tarttuu imukupeilla pöytään kiinni.

Ruoka hajoaa käsiin

Suurin haaste sormiruokailussamme on tähän mennessä liittyy ruuan koostumukseen: ruoka ei saa hajota käsiin, mutta toisaalta se ei saa olla liian kovaa eikä kiinteää, koska lapsella ei ole yhtään hammasta. Toisataiseksi meidän sormiruokailijamme on (pari viikkoa tätä ruokailua harrastaneena) sellainen, että hän puristelee ruokia nyrkissään voimakkaasti, eikä osaa olla varovainen niiden kanssa. Esimerkiksi paraskaali, joka on kahvansa ansiosta monien sormiruokailijoiden suosiossa, ei meillä tahdo toimia millään. Niksu tekee parskaalille aina järjestelmällisesti saman käsittelyn: puristelee kukinnot nyrkissään tuhannen silpuksi, pyyhkii silppua pitkin naamaansa, syöttötuolia ja käsivarsia, ja sen jälkeen toteaa että pelkkä paljas parskaalin varsi on ihan tylsä juttu, joka kelpaa korkeintaan hakattavaksi pöytää vasten. Toinen ongelma on bataatti, joka myöskin on sormiruokailijoiden keskuudessa suosittu, mutta meillä sen syömisestä ei tahdo tulla mitään. Ihan sama miten sen on kypsentänyt, se tahtoo aina vaan olla liian helposti hajoavaa.

Olen noudattanut seuraavia konsteja, että saisin pysymään ruuat helpommin käsiteltävänä: hedelmät kannattaa leikata sellaisiksi lohkoiksi, jonka yhdellä sivustalla on kuorta. Kuori pitää palasen paremmin koossa. Parhaiten tämä toimii, kun kuoren poistaa kuitenkin lohkon pädyistä ja jättää vaan ihan keskelle lohkoa. Koska lapsi pitää kiinni siitä keskikohdasta, ja syö päätyjä. Peruna ja porkkana kannattaa kypsentää öljyttynä ja uunissa, ei höyryttämällä eikä keittämällä. Silloin niiden rakenteesta tulee kiinteämpi. Olen ajatellut, että muutan ruuan koostumusta vaikeammaksi (eli siirryn esim. höyryttämään porkkanat paistamisen sijaan) pikkuhiljaa, sitä mukaa kun lapsen taidot kehittyvät. Hänelle ei kannata tehdä asioita liian vaikeaksi alusta asti, koska siitä seuraa pelkkää turhautuneisuutta ja epäonnistumisen tunnetta.

Lusikan ja haarukan käyttöä ollaan myöskin harjoiteltu, mutta se on vielä aika hankalaa. Niksu kyllä osaa laittaa ruokailuvälineen suuhunsa, mutta hän ei avaa suuta tarpeeksi isoksi, jolloin lusikassa/haarukassa olevat ruuat törmäävät huuliin ja tipahtavat pöydälle. Ja se saa hänet turhautumaan, koska on ärsyttävää imeskellä tyhjää ruokailuvälinettä. Tänään aion kokeilla oikein liimaiseksi keitettyä puuroa, joka tarttuu kunnolla  lusikkaan kiinni, eikä tipahtaisi matkan varrelle.

Nyt joku kysyy, että eikö olisi helpompaa ja lapsen kannalta parempaa syöttää se puuro hänelle. No, helpompaa saattaa ehkä ollakin, ainakin nyt alussa. Lapsen kannalta parempaa... no sitä en tiedä. Eihän lapsi opi ellei hänelle anna tilaisuutta oppia. On paljon sormiruokailuperheitä, joissa puuro syötetään lusikalla ja kaikki muu sormiruokana. Tuo ajatus houkuttelee minuakin, mutta toisaalta uskon, että Niksu voi oppia käyttämään lusikkaa ihan omakätisestikin. Niin hyvin hän sen osaa jo suuhunsa laittaa, vain parin kokeilukerran jälkeen. Pitää siis katsoa, miten tämän asian kanssa edetään. Minä haluaisin luottaa lapseni taitoihin ja kykyyn oppia.