9 kk kuulumiset

En ole kirjoittanut tänne vähään aikaan, joten olisi ehkä kuulumisten paikka. Niksu on nyt 9,5 kk ikäinen ja on siis syönyt kiinteää ravintoa 3,5 kuukautta. Sormiruokailusta on tullut meillä niin itsestäänselvä osa elämää, että olen jotenkin aivan vieraantunut siitä ajatuksesta, että vauvoja ruokitaan myös lusikkaruokinnalla/soseilla. Välillä meinaa unohtua, että se menetelmä on yleinen tapa ja suositus, ja tämä meidän menetelmä on jotenkin poikkeuksellinen.

Lapsen ruokinta aiheuttaa välillä päänvaivaa tällaiselle laiskanpuoleiselle äidille. Ei aina tahdo keksiä, mitä laittaisi ruuaksi. Ja ei tahdo jaksaa laittaa ruokaa. Olisipas helppoa elää valmisruuilla tai eineksillä! Mutta ei, me laitetaan ruuat itse. Lukuunottamatta puuron päälle mausteeksi sipaistavaa kaupan marjasosetta. Jotta asiat eivät menisi liian hankaliksi, olen ollut lapsen ruokinnan suhteen ahkara mikron ja pakastimen käyttäjä. Ruokaa tehdään yleensä aina reilusti kerralla ja pakastetaan osa.

Tällä hetkellä meillä on hankala vaihe, kun epäilen, että lapselle olisi tullut allergiaa, ja syylliseksi epäilen viljoja. En tiedä mistä viljasta on kyse, joten kokeilen nyt viljatonta ruokavaliota suunnitelmissa tuoda myöhemmin yksitellen viljalajikkeita takaisin ruokavalioon. Ilman viljaa on hankala suunnitella päivän aterioita, kun tähän mennessä on sekä aamupala että iltapala ollut puuroa, ja monet muutkin ruokalajikkeet sisältävät viljoja. Riisipasta ja -hiutaleet ovat tulleet nyt kuvioihin mukaan, mutta niissäkin pitäisi pitää joku kohtuus. Tänään tarjosin kvinoapuuroa, josta ei tullut tarpeeksi jäykkää syötäväksi sormin isoina ja kiinteinä möykkyinä, mutta onneksi näppäräsorminen poikani osaa käsitellä mitä tahansa epämääräistä höttöä. Kvinoa maistui hyvin, samoin mustikat, joita hän sai tänään ensimmäistä kertaa elämässään sellaisenaan maisteltavaksi. Oli siis oikea superfood-ateria, kun syötiin kvinoaa ja mustikoita.

Toinen hankaluus, mikä on tällä hetkellä päällä, on lapsen juuri oppima taito heitellä ruokaa. Jo pari kuukautta sitten haasteeksi meillä tuli ruuan tahallinen pudotteleminen lattialle, mutta nyt ollaan siirrytty jo seuraavaan vaiheeseen, eli heittelemiseen. Syöttötuolin alla oleva vahakangas ei enää riitä vastaanottamaan kaikkea, mitä tuolissa istuja päättää nakella, koska heittokäsi on jo varsin taitava. Tämä asia aiheuttaa tuskastumista ruokkijoissa ja siivoojissa, mutta eipä sille oikein mitään mahda, täytyy vaan odotella että suurin innostus heittelemiseen menisi ohi. Pitäisi olla ylpeä lapsesta, kun hän on oppinut jotain uutta...

Ruokahalua ja -haluttomuutta

Kun Niksu oli puolivuotias ja aloitteli sormiruokailua, hän pisteli suuhunsa kaiken, minkä vaan sai haparoivissa nyrkeissään pysymään. Ehkä se oli uutuudenviehätystä, tai ehkä hänen makuaistinsa ei ollut kehittynyt vielä. Nykyään, kun hän on pian 9 kk ikäinen, hän on jo hyvin tarkka siitä, mitä suostuu syömään ja mitä ei. Välillä tuntuu siltä, että hän nirsoilee liikaakin, ja ruuat jäävät koskemattomina pöydälle. Tai vaihtoehtoisesti ne nakotaan lattialle, täysin tarkoituksella.

Niksu on nyt ollut viikon flunssassa ja ruokahalu on ollut hyvin vaihtelevaa. Olen joutunut houkuttelemaan häntä syömään, mikä ei oikein sormiruokailuideologiaan sovellu. Sellaiseen houkutteluun, mitä soseruokinnassa harjoitetaan jatkuvasti eli hämäämiseen, en kuitenkaan suostu. Eli en vie lapsen huomiota pois syömisestä esimerkiksi lelun avulla saadakseni hänet epähuomiossa pistelemään ruokaa suuhunsa. Houkuttelukeinot pitää löytyä syömisestä itsestään. Yksi helppo (tosin ei ehkä ihan sormiruokailuideologian mukainen) konsti on ojentaa lapselle ruokaa sen sijaan, että hän itse poimisi sen pöydältä. Joskus Niksun ruokahaluttomuutta lisää se, että hän ei ehkä oikein jaksa miettiä, että minkä ruokapalan pöydältä ottaisi. Näin pienellä lapsella ei ole vielä kovin hyvin kehittynyt kyky tehdä valintoja. Jos ojennan hänelle ruokaa niin, että hän poimii sen kädestäni, hän suostuu todennäköisemmin pistämään sen suuhun asti. Toinen houkuttelukonsti on antaa vähän vauhtia maissinaksuilla. Jos syöminen ei tunnu kiinnostavan, annan hänelle maissinaksun (josta hän ei osaa kieltäytyä, koska tykkää siitä niin kovasti). Sitten hän pääsee syömisen makuun, ja ryhtyy popsimaan muitakin tarjolla olevia ruokia.

Nyt kun flunssa alkaa olla ohi, näyttää että Niksu on saanut jostain aivan poikkeuksellisen suuren ruokahalun. Ikään kuin hän kompensoisi aiempaa nirsoiluaan. Ruoka katoaa puolet normaalia nopeampaa hänen suuhunsa, ja hän suostuu syömään sellaisiakin makuja, jotka vielä flunssan aikana nakeltiin järjestelmällisesti lattialle. Ja puuroa pitää keittää isompi annos kuin normaalisti.

Niksu tunnistaa aivan täydellisesti pelkällä vilkaisulla, että mikä ruoka on mitäkin. Siitäkin huolimatta, että eri ruoka-aineet saattavat olla aikamoisena sekamelskana hänen edessään pöydällä. Banaani on hänen suurinta herkkua - kun hän näkee, että äiti tai isi on kuorimassa banaania, alkaa hän tuijottaa sitä, ja maiskutella suutansa jo valmiiksi. Jos banaania ei sitten jostain syystä annetakaan, nousee siitä meteli.