Kun Niksu oli puolivuotias ja aloitteli sormiruokailua, hän pisteli suuhunsa kaiken, minkä vaan sai haparoivissa nyrkeissään pysymään. Ehkä se oli uutuudenviehätystä, tai ehkä hänen makuaistinsa ei ollut kehittynyt vielä. Nykyään, kun hän on pian 9 kk ikäinen, hän on jo hyvin tarkka siitä, mitä suostuu syömään ja mitä ei. Välillä tuntuu siltä, että hän nirsoilee liikaakin, ja ruuat jäävät koskemattomina pöydälle. Tai vaihtoehtoisesti ne nakotaan lattialle, täysin tarkoituksella.
Niksu on nyt ollut viikon flunssassa ja ruokahalu on ollut hyvin vaihtelevaa. Olen joutunut houkuttelemaan häntä syömään, mikä ei oikein sormiruokailuideologiaan sovellu. Sellaiseen houkutteluun, mitä soseruokinnassa harjoitetaan jatkuvasti eli hämäämiseen, en kuitenkaan suostu. Eli en vie lapsen huomiota pois syömisestä esimerkiksi lelun avulla saadakseni hänet epähuomiossa pistelemään ruokaa suuhunsa. Houkuttelukeinot pitää löytyä syömisestä itsestään. Yksi helppo (tosin ei ehkä ihan sormiruokailuideologian mukainen) konsti on ojentaa lapselle ruokaa sen sijaan, että hän itse poimisi sen pöydältä. Joskus Niksun ruokahaluttomuutta lisää se, että hän ei ehkä oikein jaksa miettiä, että minkä ruokapalan pöydältä ottaisi. Näin pienellä lapsella ei ole vielä kovin hyvin kehittynyt kyky tehdä valintoja. Jos ojennan hänelle ruokaa niin, että hän poimii sen kädestäni, hän suostuu todennäköisemmin pistämään sen suuhun asti. Toinen houkuttelukonsti on antaa vähän vauhtia maissinaksuilla. Jos syöminen ei tunnu kiinnostavan, annan hänelle maissinaksun (josta hän ei osaa kieltäytyä, koska tykkää siitä niin kovasti). Sitten hän pääsee syömisen makuun, ja ryhtyy popsimaan muitakin tarjolla olevia ruokia.
Nyt kun flunssa alkaa olla ohi, näyttää että Niksu on saanut jostain aivan poikkeuksellisen suuren ruokahalun. Ikään kuin hän kompensoisi aiempaa nirsoiluaan. Ruoka katoaa puolet normaalia nopeampaa hänen suuhunsa, ja hän suostuu syömään sellaisiakin makuja, jotka vielä flunssan aikana nakeltiin järjestelmällisesti lattialle. Ja puuroa pitää keittää isompi annos kuin normaalisti.
Niksu tunnistaa aivan täydellisesti pelkällä vilkaisulla, että mikä ruoka on mitäkin. Siitäkin huolimatta, että eri ruoka-aineet saattavat olla aikamoisena sekamelskana hänen edessään pöydällä. Banaani on hänen suurinta herkkua - kun hän näkee, että äiti tai isi on kuorimassa banaania, alkaa hän tuijottaa sitä, ja maiskutella suutansa jo valmiiksi. Jos banaania ei sitten jostain syystä annetakaan, nousee siitä meteli.
