Ruokintaohjeet herättävät hilpeyttä

Laitoinpa aikani kuluksi Goolgeen haluksanaksi "vauvan ruokinta", ja päädyin seuraavanlaiselle sivulle: http://www.perhekerho.net/vauva/vauvanruoka_ikasuositukset.htm . Kyseisen tekstin sisällössä ei ollut sinänsä mitään uutta tietoa, onhan noita samantyyppisiä juttuja tullut lukeskeltelua, ja neuvolan tätin suusta kuultua. Mutta nyt huomasin löytäväni tästä jotain viihdearvoa, koska sormiruokailuperheen näkökulmasta katsottuna nuo ohjeet aiheuttivat lievää hilpeyttä. Koska moni kohta tuntui siltä, että me olemme tehneet ihan päinvastoin.

Tähän väliin sanottakoon, että tämän tekstin tarkoitus ei ole mollata soseruokintaa tai väittää sitä koskevien ohjeiden olevan jotenkin väärässä, vaan tuoda lähinnä esille sitä, miten erilaisia nämä kaksi menetelmää ovatkaan.

Tässäpä muutamia kohtia, mitä tuossa ohjeessa luki, ja miten meillä se käytännössä tehtiin.

"Ensimmäiset makuannokset ovat pieniä, parin teelusikallisen luokkaa."
No, se mitä suuhun tai mahaan päätyi, oli varmaankin vielä vähemmän... Mutta tarjoiltu annos oli enemmänkin "kouratolkulla" kuin pari teelusikallista.

"Uusiin makuihin myös totutellaan hitaasti maku kerrallaan, ja uusia makuja tulee mukaan pari, kolme viikossa. Näin selviää myös se, aiheuttaako jokin ruoka-aineista mahdollisesti allergisia oireita vauvalle."
Tässä asiassa olemme olleet kyllä todella erilaisia. Uusia makuja tuli ensimmisen viikon aikana mukaan niin monta, että riittääköhän edes kahden käden sormet niitä laskemaan? Eipä tullut kyllä laskettua. Mitä hitauteen tulee, niin sormiruokailussa se hitaus tulee luonnostaan siitä, että lapsi ei alussa niele juuri mitään. Tuo allergia-aspekti on tietysti oikein fiksu ajatus, mutta meillä ollaan sen suhteen oltu aika huolettomia. Niksulle ei ole tullut täysimetysaikana mitään kummempia oireita tai mahavaivoja vaikka minä söin mitä tahansa. Emmekä me vanhemmat ole allergisia. Joten olen rohjennut olettaa, että allergioita ei tarvitse niin hirveästi pelätä. Tietysti jos jotain oireita tulee, niin pitää selvittää, mikä on syyllinen. Eipä vaan ole oireita näkynyt.

"Perinteinen aloitusruoka on äidinmaidolla tai vedellä ohennettu, hyvin soseutettu peruna"
Meidän aloitusruokaamme ei ohennettu, ei soseutettu eikä se se ollut perunaa.

"Useimmille vauvoille maistuvat myös erilaiset miedot kasvissoseet, jossa on yhdistelty eri kasviksia ja juureksia. Kun peruna on tullut tutuksi, siihen kannattaa yhdistää vuoron perää esimerkiksi kukkakaalia, porkkanaa, parsakaalia tai kesäkurpitsaa, jotka perunaan sekoitettuna maistuvat miedommilta kuin yksinään."
Tässä tekstinpätkässä minun silmääni särähti sana "mieto". Miksi kaiken pitää olla niin hirveän mietoa? Miksi esimerkiksi kukkakaali, joka on mielestäni yksinäänkin todella miedon makuinen, pitäisi sekoittaa peruaan jotta se maistuisi vielä miedommalle? Meillä ei olla kyllä mietoiltukaan, vaan kaikki on tarjoiltu sellaisenaan, ilman keskenään sekoittamista. Ehkäpä tälle mietousvaatimukselle löytyy soseruokailussa joku järkevä selitys - onko se sitten se, että kun ruokaa työnnetään lapsen suuhun syöttäjäntahtisesti eikä lapsentahtisesti, ei ole oikein reilua tuupata sinne suun perälle jotain voimakkaan makuista. No, tämä asia ei päde tietenkään sormiruokailussa. Gill Rapleyn ja Tracey Murkettin teoksessa Omin sormin suuhun (Baby-led weaning) sanotaan mietoudesta seuraavaa: "makumaailmaa ei ole syytä rajoittaa mietoihin makuihin - - imetettyjen vauvojen saaman maidon maku vaihtelee äidin ruokavalion mukaan, ja he pitävätkin usein uusista, vahvoistakin mauista varsinkin, jos äiti syö niitä usein. - - useimmat vauvat ovat yleensä halukkaita kokeilemaan jopa voimakkaita makuja. - -  Monet sormiruokailevat vauvat ovat yllättäneet vanhempansa maistamalla mausteista tai tulista ruokaa ja jatkamalla sen syömistä." Itse en rohkenisi tarjota lapselle tulista ruokaa, mutta yrttimausteita ja hieman mustapippuria olen laittanut uunijuureksien päälle, ja polentaryynit olen maustanut suolattomalla kasvisliemikuutiolla, ja kaikki nämä ovat maistuneet erittäin hyvin lapselleni.

Ensimmäinen viikko takana

Siitä on nyt noin viikko aikaa, kun poikani, jonka nimimerkkinä tässä blogissa on Niksu, aloitti tutustumisen kiinteään ruokaan. Hän on elänyt elämänsä ensimmäiset kuusi kuukautta täysimetyksellä. Koska sormiruokailun teoriaan kuuluu ajatus siitä, että kiinteät pitäisi aloittaa vasta puolivuotiaana, voin olla senkin puolesta iloinen siitä, että täysimetys on sujunut hyvin ja pitkän aikaa.

Viikko sitten, kun aloitimme sormiruokailun, Niksu oli iältään kuusi kuukautta ja kolme päivää. Alku oli hankala. Höyrytin hänelle bataattia ja kesäkurpitsaa, jotka pehmenivät liikaa ja hajosivat heti pojan käsiin. Ja eihän lapsi tietenkään ymmärtänyt, että näitä märkiä ja omituisen tuntuisia asioita pitäisi laittaa suuhun. Yritin tsempata itseäni ajattelemaan, ettei niiden tarvitsekaan suuhun päätyä, pääasia että lapsi pääsee edes käsin tutustumaan ruokaan. Jostakin pitää aloittaa! Tutustuminen ei kuitenkaan sujunut kovin mukavasti, koska hetken aikaa bataatin paloja pöytään linttailtuaan lasta alkoi selvästi harmittaa. Ja minusta näytti siltä, että häntä vähän pelottikin. Myöhemmin annoin vielä kurkunpalasenkin, ja kun Niksun käsi osui siihen, hän vetäisi kätensä säikähtäneenä pois.

Ensimmäinen vähän onnistuneemmalta tuntunut sormiruokailusessio koettiin vielä tuon ensimmäisen päivän iltana. Annoin pojalle maissinaksun, siis sellaisen vauvoille sopivan. Sen hän tempaisi saman tien suuhunsa. Sitä imeskeltiin ja sitten suuta purskuteltiin hieman hämmästyneen oloisesti.

Nyt kun mietin tuota tilannetta viikkoa myöhemmin, tuntuu hurjalta ajatella, miten paljon asiat ovatkaan ehtineet muuttua näin lyhyessä ajassa. Niksu on päässyt tosi hyvin jyvälle siitä, mitä silloin on tarkoitus tehdä, kun istutaan syöttötuoliin ja nenän edessä on ruokapaloja. Ruualla leikitään ja sotketaan, niin kun asiaan kuuluu, ja sitä viedään määrätietoisesti suuhun. Ja siellä sitä jauhetaan ja imeskellään ja mussutetaan. Tämän viikon aikana Niksu on ehtinyt maistella ainakin näitä makuja: porkkana, parsakaali, kurkku, banaani, bataatti, maissinaksu, riisikakku, hunajameloni. Ja itse asiassa hän on syönyt aivan tavallista, teollisesti valmistettua vauvan sosettakin, mutta ei lusikalla syötettynä, vaan riisikakulla dipattuna. Tämä siksi, että hän näyttää kovasti pitävän riisikakusta, ja ajattelin vähän tuoda siihen lisää makua ja ravintoarvoja dippaamalla sitä johonkin. Jääkaapista osui käteen vauvan sosepurkki, jollaisia meillä on yleensä aina jääkaapissa, koska minä itse tykkään syödä niitä. Minä en sentään niin ideologinen ole, ettenkö suostuisi vauvalle tuollaistakin antamaan.

Ruokailussa on ollut sekä hyviä että huonoja hetkiä. Pääasiassa hyviä. Lapsi on suhtautunut syömiseen suurella ilolla ja mielenkiinnolla ja on oppinut todella paljon todella lyhyessä ajassa. Hänen motoriset taitonsa ovat kehittyneet, kun hän on käsitellyt ruokapaloja, jotka eivät esim. liukkauden vuoksi ole aivan helpoimpia käsiteltäviä. Mutta aina ei syöminenkään voi olla hauskaa. Tänään on ollut huonompi päivä, ja Niksu on viihtynyt ruuan äärellä vain pari lyhyttä hetkeä koko päivän aikana. No, ehkä huomenna taas sujuu paremmin.

En usko, että ruokaa on vielä mitenkään merkityksellisessä määrin päätynyt mahaan saakka. Lapsi ei vielä osaa työskennellä kielellään niin, että ruoka siirtyisi suussa taaksepäin ja kurkkuun asti. Mutta koko ajan sitä harjoitellaan. Kiirettä ei ole, ja äidinmaito on lapsen tärkeintä ravintoa edelleenkin.