torstai 29. syyskuuta 2011

Sormiruokailua Akuutti-ohjelmassa

Kun kuulin, että Ylen Akuutti-ohjelmassa olisi juttua sormiruokailusta, pelkäsin, että siellä suhtaudutaan tähän touhuun jotenkin kriittisesti. Koska tämä ei ole virallinen "neuvolalinja". Että siellä olisi joku tantta vaahtoamassa, että vauvathan eivät voi itse osata syödä, tai että vauva ei saa tarpeeksi ruokaa ellei häntä syötetä lusikalla. Olin positiivisesti yllättynyt, kun tuossa Akuutin jutussa suhtauduttiinkin sormiruokailuun ainoastaan myönteisesti. Ja tuotiin esille se, että sormiruokailu on oikeastaan paluuta menneeseen - ettei vauvoille suinkaan aina ole soseita syötetty.

http://ohjelmat.yle.fi/akuutti/sormiruokailussa_lapsi_maaraa_tahdin

Tuli taas tuota katsoessa mieleen, että onkohan soseiden syöttämisessä enemmänkin kyse siitä, että ollaan jymähdetty totuttuun toimintamalliin. Niin kuin Baby-led Weaning -kirjassakin sanotaan, että kun jossain vaiheessa oli suosituksena aloittaa kiinteät jo paljon ennen puolen vuoden ikää, niin oli pakko syöttää soseita, koska eihän esim. nelikuisen vauvan käsien taidot ja istuminen vielä ole sitä tasoa, kuin itse syöminen vaatisi. Ja nyt kun on taas ryhdytty suosittelemaan puolen vuoden täysimetystä, ei olla huomattu "päivittää" tätä soseiden syöttämisen tarpeellisuutta ajan tasalle. Tai ehkäpä kyse on yksinkertaisesti siitä, ettei uskalleta luottaa lapsen taitoihin eikä hänen luonnolliseen kykyynsä tunnistaa esim. nälän ja kylläisyyden tunteet.

Nyt kun olen ihan käytännössä nähnyt, miten sormiruokailu sujuu puolivuotiaalta, tulen vähän väliä miettineeksi, että miksi minun pitäisi syöttää lastani sen sijaan, että annan hänen syödä itse. Poikani nauttii todella paljon ruokailuhetkistä, syö ennakkoluulottomasti mitä tahansa hänelle tarjotaankin, ja saa ravintoa omin käsin syötynä riittävän määrän (minkä voi päätellä mm. siitä, että hän pyytää rintamaitoa harvemmin ja on reipas ja hyvinvoiva).

tiistai 27. syyskuuta 2011

Läpimurto

Voisin väittää, että meidän sormiruokailupuuhissamme on tapahtunut läpimurto. Sellainen, että lapsi ei enää käytä suurinta osaa ajastaan syöttötuolissa istuessaan touhottamiseen, leikkimiseen ja epämääräiseen väkertämiseen. Vaan että hän keskittyy syömiseen. Ja että syöminen alkaa olla aivan oikeaa syömistä, jolla on ravitsemuksellisesti ja nälän poistamisen kannalta todellista merkitystä. Tämä on tapahtunut nyt aivan parin päivän sisään, jotenkin yhtäkkiä ja yllättäen. Lapsi on ryhtynyt syömään selvästi isompia määriä, ja vaatii maitoa harvemmin.

Syömistaidoissakin tuntuu tapahtuneen joku aivan yhtäkkinen edistyminen. Annoin pojalle tänään nektariinilohkoja varmana siitä, että nämä liukkaat, mössöiset ja liian pienikokoiset palaset jäävät hankalan käsiteltävyytensä vuoksi syömättä. Mutta en voinut muuta kuin hämmästyneenä tuijottaa lapseni taitoja, kuinka hän pyöritteli hedelmän paloja käsissään sopivaan asentoon ja nakersi hedelmän irti kuoresta (jota jätin lohkojen yhdelle kyljelle) ilman mitään hankaluuksia. Jouduin kahteen kertaan ruokailusession aikana hakemaan hänelle lisää syötävää, koska entiset loppuivat kesken.

Katselin kaksi viikkoa sitten kuvaamiani sormiruokailuvideoita ja huomasin, miten valtava ero niissä on tämän päivän tilanteeseen nähden. Nyt täällä ihan oikeasti syödään eikä meinata.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Puulusikassa puuro pysyy

Keksin vihdoin, miten Niksu voi lusikoida puuroa omakätisesti ilman, että kaikki puuro tipahtaa välittömästi lusikasta pöydälle. Muovilusikka on tosi liukas. Ja kun vauva ei vielä osaa ohjata lusikkaa suuhun hienosti vaakatasossa ja oikea osa lusikasta ylöspäin, niin puuro tipahtaa tosi helposti. No, keksin sitten kokeilla puista lusikkaa. Ja sehän toimi. Käytännössä puuronsyöntiharjoittelut sujuvat tällä hetkellä niin, että käytössä on kaksi puulusikkaa, joihin laitan puuroa valmiiksi, ja annan sitten Niksulle vuorotellen toisen, vuorotellen toisen lusikan käteen. Riittää että ojennan lusikan hänen suuntaansa, niin hän sieppaa sen käteensä ja laittaa suuhunsa. Kun lusikka on tyhjä, annan hänelle toisen, ja kun hän syö siitä, lataan samalla toiseen lusikkaan seuraavaa annosta. Tällä menetelmällä on puuroa saatu uppoamaan oikeaan osoitteeseen jo aivan hyvä määrä. Tulevaisuudessa annan tietysti Niksulle puurolautasen nenän alle, ja hän saa itse kaapia sieltä puuroa lusikkaan. Se taitaa kuitenkin olla vähän korkeampaa matematiikkaa, ja toistaiseksi hän saa vielä näitä valmiiksi ladattuja lusikoita. Pitäisi sitäpaitsi ostaa sellainen kippo, joka tarttuu imukupeilla pöytään kiinni.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Käsien motoriset taidot

Niksu on sormiruokaillut puoli kuukautta ja sinä aikana hänen käsiensä motoriset taidot ovat kehittyneet uskomattoman paljon. En usko, että sellaista kehitystä olisi tapahtunut pelkästään esineitä, kuten leluja käsittelemällä. Ruoka on paljon haastavampaa ja opettavaisempaa käsiteltävää esim. siksi, että se voi hajota käsiin, ja siksi, että ruuan saaminen kädellä suuhun on paljon palkitsevampaa, kuin lelun laittaminen suuhun.

Kun Niksu aloitti sormiruokailun, ruokapala osui vahingossa käteen, ja jos oikein hyvä tuuri kävi, se sattui nyrkin silmään sellaisessa asennossa, että sitä pystyi syömäänkin. Ja jos ruokapala sojotti liian pitkästi nyrkin yli, sillä sohittiin itseä silmään ja otsaan ennemmin kuin suuhun. Myönnän hieman avittaneeni alkuvaiheessa ruokien suuhun ohjaamisessa, ihan vaivihkaa vaan, niin että poika itse teki suurimman työn. Ja ojentelin hänelle ruokapaloja kämmenelle. Tuollaista auttamista ei lapsentahtisen sormiruokailun ideologian mukaan saisi tehdä, mutta kun olen malttamaton. No, se oli niitä alkupäivien tilanteita.

Kahdessa ja puolessa viikossa Niksu on oppinut tekemään käsillään mm. seuraavaa:
  • siirtämään ruokapaloja kädestä toiseen
  • em. taitoa hyödyntäen vaihtamaan ruokapalan asentoa kädessä niin, että syöminen helpottuu
  • tarttumaan ruokiin vähän hienostuneemminkin kuin pelkästään koko nyrkillä - vielä ei pinsettiotteesta voi puhua, mutta selvästi sitä kohti ollaan menossa
  • ohjaamaan ruokapalaa oikeaan osoitteeseen niin, että jos ruokapalan kärki osuu johonkin kohtaan naamaa, hän osaa siirtää sitä kädellä niin, että se siirtyy suun kohdalle
  • puristamaan liian pieneksi käynyttä ruokapalsta (siis sellaista, joka piiloutuu kokonaan nyrkin sisälle) niin, että sitä tursuaa nyrkin ulkopuolelle peukalon ja etusormen välisestä kolosta, ja sitten laittamaan tuon kohdan nyrkistä suuhun
Niksun käsien käytössä on alkanut ilmetä yhä enemmän "minä itse!" -ilmiötä. Esimerkiksi tänään hän tarttui lusikkaan, jolla tarjoilin hänelle D-vitamiinitipat (se ainoa asia, mitä hänelle syötettään, eikä anneta hänen tehdä sitä itse). Jätin lusikan hänen käsiinsä, koska se vaikutti niin kiinnostavalta hänen mielestään. Hän tutki lusikkaa tarkasti, laittoi sen muutaman kerran suuhunsa ja maisteli sitä. Ja varmaankin ihmetteli, että miksi siinä ei ole mitään syötävää.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Lämpimiä hedelmiä

Hunajamelonia
Olen jo jonkin aikaa harmitellut, miten huonosti Niksulle tuntuvat hedelmät kelpaavan. Ruokailutouhujemme alkuvaiheessa hän vielä söi niitä, mutta sen jälkeen hän on suhtautunut niihin epäluuloisesti. Yleensä hän vaan koskettaa niitä kädellään ja toteaa että ei kiinnosta.

Nyt keksin missä vika on. Jääkaapista otettu hedelmä on liian kylmä. Ja koska se on rakenteeltaan märkä, se tuntuu kylmänä inhottavalta käteen. Sellaista ei ole kiva laittaa suuhun. Kokeilin tänä aamuna lämmittää hunajamelonia mirkossa ja se osoittautui menestykseksi. Kädenlämpöiseksi lämmitettyä melonia mutusteltiin hyvällä halulla. Samaa testasin myöhemmin päärynälohkolla, ja sama ilmiö.

Onhan se kai ihan yleinen käytäntö, että vauvojen ruuat tarjoillaan lämpöisenä. Kai. Minun pitäisi varmaankin se tietää, koska olen äiti ja äidin pitää tietää tällaiset asiat. No, ei vaan tullut ensimmäisenä mieleen ruveta lämmittämään hedelmiä mikrossa. Onneksi se tuli mieleen edes viiveellä, joten sormiruokailuharjoituksemme jatkuvat aiempaa sujuvammin.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Ruoka hajoaa käsiin

Suurin haaste sormiruokailussamme on tähän mennessä liittyy ruuan koostumukseen: ruoka ei saa hajota käsiin, mutta toisaalta se ei saa olla liian kovaa eikä kiinteää, koska lapsella ei ole yhtään hammasta. Toisataiseksi meidän sormiruokailijamme on (pari viikkoa tätä ruokailua harrastaneena) sellainen, että hän puristelee ruokia nyrkissään voimakkaasti, eikä osaa olla varovainen niiden kanssa. Esimerkiksi paraskaali, joka on kahvansa ansiosta monien sormiruokailijoiden suosiossa, ei meillä tahdo toimia millään. Niksu tekee parskaalille aina järjestelmällisesti saman käsittelyn: puristelee kukinnot nyrkissään tuhannen silpuksi, pyyhkii silppua pitkin naamaansa, syöttötuolia ja käsivarsia, ja sen jälkeen toteaa että pelkkä paljas parskaalin varsi on ihan tylsä juttu, joka kelpaa korkeintaan hakattavaksi pöytää vasten. Toinen ongelma on bataatti, joka myöskin on sormiruokailijoiden keskuudessa suosittu, mutta meillä sen syömisestä ei tahdo tulla mitään. Ihan sama miten sen on kypsentänyt, se tahtoo aina vaan olla liian helposti hajoavaa.

Olen noudattanut seuraavia konsteja, että saisin pysymään ruuat helpommin käsiteltävänä: hedelmät kannattaa leikata sellaisiksi lohkoiksi, jonka yhdellä sivustalla on kuorta. Kuori pitää palasen paremmin koossa. Parhaiten tämä toimii, kun kuoren poistaa kuitenkin lohkon pädyistä ja jättää vaan ihan keskelle lohkoa. Koska lapsi pitää kiinni siitä keskikohdasta, ja syö päätyjä. Peruna ja porkkana kannattaa kypsentää öljyttynä ja uunissa, ei höyryttämällä eikä keittämällä. Silloin niiden rakenteesta tulee kiinteämpi. Olen ajatellut, että muutan ruuan koostumusta vaikeammaksi (eli siirryn esim. höyryttämään porkkanat paistamisen sijaan) pikkuhiljaa, sitä mukaa kun lapsen taidot kehittyvät. Hänelle ei kannata tehdä asioita liian vaikeaksi alusta asti, koska siitä seuraa pelkkää turhautuneisuutta ja epäonnistumisen tunnetta.

Lusikan ja haarukan käyttöä ollaan myöskin harjoiteltu, mutta se on vielä aika hankalaa. Niksu kyllä osaa laittaa ruokailuvälineen suuhunsa, mutta hän ei avaa suuta tarpeeksi isoksi, jolloin lusikassa/haarukassa olevat ruuat törmäävät huuliin ja tipahtavat pöydälle. Ja se saa hänet turhautumaan, koska on ärsyttävää imeskellä tyhjää ruokailuvälinettä. Tänään aion kokeilla oikein liimaiseksi keitettyä puuroa, joka tarttuu kunnolla  lusikkaan kiinni, eikä tipahtaisi matkan varrelle.

Nyt joku kysyy, että eikö olisi helpompaa ja lapsen kannalta parempaa syöttää se puuro hänelle. No, helpompaa saattaa ehkä ollakin, ainakin nyt alussa. Lapsen kannalta parempaa... no sitä en tiedä. Eihän lapsi opi ellei hänelle anna tilaisuutta oppia. On paljon sormiruokailuperheitä, joissa puuro syötetään lusikalla ja kaikki muu sormiruokana. Tuo ajatus houkuttelee minuakin, mutta toisaalta uskon, että Niksu voi oppia käyttämään lusikkaa ihan omakätisestikin. Niin hyvin hän sen osaa jo suuhunsa laittaa, vain parin kokeilukerran jälkeen. Pitää siis katsoa, miten tämän asian kanssa edetään. Minä haluaisin luottaa lapseni taitoihin ja kykyyn oppia.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Kakkapoliisin tiedote

Sormiruokailua on harjoitettu tähän mennessä yhteensä 12 päivää, ja nyt kakkapoliisi iloksensa havaitsi, että mitä ilmeisimmin ruokaa on alkanut päätyä mahaan asti. Edelleen voi tästä(kin) todistusaineistosta havaita, että äidinmaito on pääravintoa, mutta aivan uudenlaisiin sfääreihin ulottunut lemahdus ja mielenkiintoisempaakin mielenkiintoisemmat sattumat kertovat selvästi, että tässä huushollissa on muunkinlaista evästä tarjolla. Ja että sitä evästä osataan jopa syödä ja niellä, ei pelkästään leikkiä ja makustella.

Tästä ihastuttavasta tittelinimikkeestä "kakkapoliisi" kunnia menköön Lenni-led weaning -blogille, josta kyseinen termi on minun päähäni tarttunut.

torstai 15. syyskuuta 2011

Vaatiiko sormiruokailu enemmän vaivannäköä?

Ajattelin hieman pohdiskella, kuinka helppoa tai vaivalloista ja aikaavievää sormiruokailu on verrattuna lusikalla syöttämiseen. Jälkimäisestä vaihtoehdosta minulla ei ole kokemusta eikä juuri tietoakaan, joten pohdintani saattaa siltä osin mennä aivan metsään. Siispä, jos joku tätä lukeva huomaa moisen virheen, olisi mielenkiintoista saada siitä kommenttia.

Ensinnäkin: kumpaan kuluu enemmän aikaa? Jos miettii ajankäyttöä, niin täytyy ensin päättää, että mitä ajan kuluttamisella tarkoitetaan. Jos sillä tarkoitetaan sitä, että kuinka kauan yksi ruokailusessio kestää alusta loppuun, niin sormiruokailu on varmaankin hitaampaa kuin lusikalla syöttäminen. Mutta jos sillä tarkoitetaan, että kuinka paljon vanhemmilta kukuu aikaa lapsen ruokkimiseen, niin luulempa sormiruokailun pärjäävän tässä kilpailussa, koska lapsi syö itse. Mielestäni jälkimmäisellä vaihtoehdolla on enemmän merkitystä. Koska yleensä me vanhemmat olemme kädet täynnä kaikenlaisia töitä, mutta lapsella ei ole kiire minnekään. Joten voiko sitä sanoa aikaavieväksi, jos lapsi istuu kaikessa rauhassa ruokiensa äärellä niin pitkään kuin huvittaa, ja vanhemmat tekevät sillä aikaa omia juttujaan (esim. syövät itsekin samalla)? Tietysti jos on se kuuluisa kiire, esim. lapsi pitää saada syötettyä tietyssä ajassa koska ollaan vaikkapa lähdössä johonkin, eikä saa myöhästyä, niin varmaankin lusikalla syöttäminen on sormiruokailua tehokkaampaa. Toisaalta mihinpä äitiyslomalaisella niin hirveä kiire pitäisi olla. Ja sitä paitsi vielä tässä vaiheessa, kun lapsemme on vasta puolivuotias, hänen pääravintonsa on rintamaito. Jos ollaan lähdössä jonnekin, hänelle annetaan sitä mahan täydeltä, eikä kiinteää ruokaa. Tai näin ainakin meillä.

Kumman ruuan valmistaminen on työläämpää? Jos lasta syötetään teollisesti valmistetuilla purkkisoseilla, niin se on varmasti helpompaa kuin sormiruokailu. Eipä siinä iso työ ole ottaa purkki kaapista, korkata se ja ruveta lusikoimaan ruokaa suuhun. Mutta jos lusikalla syötetty lapsi saa vanhempien kotona valmistamaa kotiruokaa, niin luulempa se on olevan jopa työläämpää kuin sormiruuan valmistaminen. Koska sormiruokaa ei soseuteta, jolloin sauvasekoittimen kanssa puuhasteleminen ja kyseisen vempeleen peseminen jää kokonaan pois työvaiheista. Ja toki sormiruokailussakin voidaan käyttää teollisesti valmistettuja valmisruokia, kuten purkkisosetta, jota lapsi laittaa itse lusikalla tai vaikkapa riisikakkuun dipattuna suuhun. Ja kun tuli tuo riisikakku-sana sanottua, niin on moniakin sormiruokia, joille ei tarvitse tehdä mitään valmisteluja. Eikä monien hedelmä-vihannesosastoltakaan löytyvien ruokien valmisteleminen tarvitse niin kovin työlästä olla, esimerkiksi hedelmän (jota ei tarvitse edes kypsentää) huuhtaisu ja lohkominen ei niin kovin paljon isotöisempää ole kuin sosepurkin korkkaaminenkaan.

Sormiruuan helppoutta lisää se, että kun aterioita vähän miettii, lapselle voi itse asiassa syöttää samaa ruokaa kuin muukin perhe syö. Samalla vaivalla valmistuu kyllä lohkoperunat vauvallekin, kun niitä paistetaan muulle perheelle.


Entäpä siivoaminen?
En tiedä miten sottaista hommaa lusikalla syöttäminen on, mutta veikkaanpa että tässä asiassa sormiruokailu jää kirkkaasti häviölle. Tosin sormiruokailusession jälkeinen siivoaminen ei vie montaa minuuttia aikaa, jos on harrastanut sellaista välineurheilua ruokailuasioiden suhteen, että siivoaminen helpottuu. Esimerkiksi vahakangas syöttötuolin alla, ja tarpeeksi peittävä ruokalappu vauvalla. En ole kyllä tässä asiassa (niin kuin en kyllä missään muussakaan sormiruokailuun liittyvässä) vielä mikään asiantuntija, koska meillä on tätä harrastettu vielä kovin vähän aikaa. Veikkaan, että tulevaisuudessa sotkua tulee olemaan enemmän kuin nyt, kun vauva esim. keksii, että ruuan heittely pitkin huonetta ja seiniä voi olla hauskaa. Toistaiseksi sellaista toimintaa ei ole tapahtunut.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Riisikakku maistuu

Riisikakku tuntuu olevan Niksun herkkua. Jo useampaan kertaan on käynyt niin, että kun olen laittanut tarjolle esimerkiksi hedelmää, eivät ne ole kiinnostaneet, mutta sitten kun olen ojentanut pojalle riisikakun, se on tempaistu saman tien suuhun. Harmi sinänsä, koska riisikakun ravintoarvot eivät ehkä ole niitä monipuolisimpia mahdollisia, mutta toisaalta hyvä että jotakin syödään ja jollakin harjoitellaan tätä touhua. Tänään hän söi suurella antaumuksella 1/4 riisikakkua niin, että mitään ei tullut suusta ulos missään vaiheessa. Nyt olen ensimmäistä kertaa (tämän lyhyen, vasta reilun viikon kestäneen) sormiruokailuhistoriamme aikana varma siitä, että ruokaa on mennyt mahaan saakka. On aika hullua katsella, kuinka lapsi, jolla ei ole ainoatakaan hammasta, ihan tosissaan rouskuttelee riisikakkua.

Tänään olen huomannut ruokailussa uuden asian: Niksu on oppinut vaatimaan sopivia ruokapaloja. Kun hän on syönyt tai käsillään murskannut sopivankokoiseksi paloittelemani ruuan niin pieneksi, ettei hän enää saa siitä kunnon otetta, niin hän rupeaa elämöimään äänekkäästi. Ja huuto loppuu heti kun annan hänen ulottuvilleen uuden palasen, jossa on taas riittävästi kokoa. Palojen pitää olla niin isoja, että osa palasta menee nyrkkiin ja osa jää nyrkin ulkopuolelle. On mukava huomata, että lapsi on oppinut ilmaisemaan tällä tavalla itseään.

Ensimmäinen viikko takana

Siitä on nyt noin viikko aikaa, kun poikani, jonka nimimerkkinä tässä blogissa on Niksu, aloitti tutustumisen kiinteään ruokaan. Hän on elänyt elämänsä ensimmäiset kuusi kuukautta täysimetyksellä. Koska sormiruokailun teoriaan kuuluu ajatus siitä, että kiinteät pitäisi aloittaa vasta puolivuotiaana, voin olla senkin puolesta iloinen siitä, että täysimetys on sujunut hyvin ja pitkän aikaa.

Viikko sitten, kun aloitimme sormiruokailun, Niksu oli iältään kuusi kuukautta ja kolme päivää. Alku oli hankala. Höyrytin hänelle bataattia ja kesäkurpitsaa, jotka pehmenivät liikaa ja hajosivat heti pojan käsiin. Ja eihän lapsi tietenkään ymmärtänyt, että näitä märkiä ja omituisen tuntuisia asioita pitäisi laittaa suuhun. Yritin tsempata itseäni ajattelemaan, ettei niiden tarvitsekaan suuhun päätyä, pääasia että lapsi pääsee edes käsin tutustumaan ruokaan. Jostakin pitää aloittaa! Tutustuminen ei kuitenkaan sujunut kovin mukavasti, koska hetken aikaa bataatin paloja pöytään linttailtuaan lasta alkoi selvästi harmittaa. Ja minusta näytti siltä, että häntä vähän pelottikin. Myöhemmin annoin vielä kurkunpalasenkin, ja kun Niksun käsi osui siihen, hän vetäisi kätensä säikähtäneenä pois.

Ensimmäinen vähän onnistuneemmalta tuntunut sormiruokailusessio koettiin vielä tuon ensimmäisen päivän iltana. Annoin pojalle maissinaksun, siis sellaisen vauvoille sopivan. Sen hän tempaisi saman tien suuhunsa. Sitä imeskeltiin ja sitten suuta purskuteltiin hieman hämmästyneen oloisesti.

Nyt kun mietin tuota tilannetta viikkoa myöhemmin, tuntuu hurjalta ajatella, miten paljon asiat ovatkaan ehtineet muuttua näin lyhyessä ajassa. Niksu on päässyt tosi hyvin jyvälle siitä, mitä silloin on tarkoitus tehdä, kun istutaan syöttötuoliin ja nenän edessä on ruokapaloja. Ruualla leikitään ja sotketaan, niin kun asiaan kuuluu, ja sitä viedään määrätietoisesti suuhun. Ja siellä sitä jauhetaan ja imeskellään ja mussutetaan. Tämän viikon aikana Niksu on ehtinyt maistella ainakin näitä makuja: porkkana, parsakaali, kurkku, banaani, bataatti, maissinaksu, riisikakku, hunajameloni. Ja itse asiassa hän on syönyt aivan tavallista, teollisesti valmistettua vauvan sosettakin, mutta ei lusikalla syötettynä, vaan riisikakulla dipattuna. Tämä siksi, että hän näyttää kovasti pitävän riisikakusta, ja ajattelin vähän tuoda siihen lisää makua ja ravintoarvoja dippaamalla sitä johonkin. Jääkaapista osui käteen vauvan sosepurkki, jollaisia meillä on yleensä aina jääkaapissa, koska minä itse tykkään syödä niitä. Minä en sentään niin ideologinen ole, ettenkö suostuisi vauvalle tuollaistakin antamaan.

Ruokailussa on ollut sekä hyviä että huonoja hetkiä. Pääasiassa hyviä. Lapsi on suhtautunut syömiseen suurella ilolla ja mielenkiinnolla ja on oppinut todella paljon todella lyhyessä ajassa. Hänen motoriset taitonsa ovat kehittyneet, kun hän on käsitellyt ruokapaloja, jotka eivät esim. liukkauden vuoksi ole aivan helpoimpia käsiteltäviä. Mutta aina ei syöminenkään voi olla hauskaa. Tänään on ollut huonompi päivä, ja Niksu on viihtynyt ruuan äärellä vain pari lyhyttä hetkeä koko päivän aikana. No, ehkä huomenna taas sujuu paremmin.

En usko, että ruokaa on vielä mitenkään merkityksellisessä määrin päätynyt mahaan saakka. Lapsi ei vielä osaa työskennellä kielellään niin, että ruoka siirtyisi suussa taaksepäin ja kurkkuun asti. Mutta koko ajan sitä harjoitellaan. Kiirettä ei ole, ja äidinmaito on lapsen tärkeintä ravintoa edelleenkin.