Riisikakku tuntuu olevan Niksun herkkua. Jo useampaan kertaan on käynyt niin, että kun olen laittanut tarjolle esimerkiksi hedelmää, eivät ne ole kiinnostaneet, mutta sitten kun olen ojentanut pojalle riisikakun, se on tempaistu saman tien suuhun. Harmi sinänsä, koska riisikakun ravintoarvot eivät ehkä ole niitä monipuolisimpia mahdollisia, mutta toisaalta hyvä että jotakin syödään ja jollakin harjoitellaan tätä touhua. Tänään hän söi suurella antaumuksella 1/4 riisikakkua niin, että mitään ei tullut suusta ulos missään vaiheessa. Nyt olen ensimmäistä kertaa (tämän lyhyen, vasta reilun viikon kestäneen) sormiruokailuhistoriamme aikana varma siitä, että ruokaa on mennyt mahaan saakka. On aika hullua katsella, kuinka lapsi, jolla ei ole ainoatakaan hammasta, ihan tosissaan rouskuttelee riisikakkua.
Tänään olen huomannut ruokailussa uuden asian: Niksu on oppinut vaatimaan sopivia ruokapaloja. Kun hän on syönyt tai käsillään murskannut sopivankokoiseksi paloittelemani ruuan niin pieneksi, ettei hän enää saa siitä kunnon otetta, niin hän rupeaa elämöimään äänekkäästi. Ja huuto loppuu heti kun annan hänen ulottuvilleen uuden palasen, jossa on taas riittävästi kokoa. Palojen pitää olla niin isoja, että osa palasta menee nyrkkiin ja osa jää nyrkin ulkopuolelle. On mukava huomata, että lapsi on oppinut ilmaisemaan tällä tavalla itseään.
