Ruoka hajoaa käsiin

Suurin haaste sormiruokailussamme on tähän mennessä liittyy ruuan koostumukseen: ruoka ei saa hajota käsiin, mutta toisaalta se ei saa olla liian kovaa eikä kiinteää, koska lapsella ei ole yhtään hammasta. Toisataiseksi meidän sormiruokailijamme on (pari viikkoa tätä ruokailua harrastaneena) sellainen, että hän puristelee ruokia nyrkissään voimakkaasti, eikä osaa olla varovainen niiden kanssa. Esimerkiksi paraskaali, joka on kahvansa ansiosta monien sormiruokailijoiden suosiossa, ei meillä tahdo toimia millään. Niksu tekee parskaalille aina järjestelmällisesti saman käsittelyn: puristelee kukinnot nyrkissään tuhannen silpuksi, pyyhkii silppua pitkin naamaansa, syöttötuolia ja käsivarsia, ja sen jälkeen toteaa että pelkkä paljas parskaalin varsi on ihan tylsä juttu, joka kelpaa korkeintaan hakattavaksi pöytää vasten. Toinen ongelma on bataatti, joka myöskin on sormiruokailijoiden keskuudessa suosittu, mutta meillä sen syömisestä ei tahdo tulla mitään. Ihan sama miten sen on kypsentänyt, se tahtoo aina vaan olla liian helposti hajoavaa.

Olen noudattanut seuraavia konsteja, että saisin pysymään ruuat helpommin käsiteltävänä: hedelmät kannattaa leikata sellaisiksi lohkoiksi, jonka yhdellä sivustalla on kuorta. Kuori pitää palasen paremmin koossa. Parhaiten tämä toimii, kun kuoren poistaa kuitenkin lohkon pädyistä ja jättää vaan ihan keskelle lohkoa. Koska lapsi pitää kiinni siitä keskikohdasta, ja syö päätyjä. Peruna ja porkkana kannattaa kypsentää öljyttynä ja uunissa, ei höyryttämällä eikä keittämällä. Silloin niiden rakenteesta tulee kiinteämpi. Olen ajatellut, että muutan ruuan koostumusta vaikeammaksi (eli siirryn esim. höyryttämään porkkanat paistamisen sijaan) pikkuhiljaa, sitä mukaa kun lapsen taidot kehittyvät. Hänelle ei kannata tehdä asioita liian vaikeaksi alusta asti, koska siitä seuraa pelkkää turhautuneisuutta ja epäonnistumisen tunnetta.

Lusikan ja haarukan käyttöä ollaan myöskin harjoiteltu, mutta se on vielä aika hankalaa. Niksu kyllä osaa laittaa ruokailuvälineen suuhunsa, mutta hän ei avaa suuta tarpeeksi isoksi, jolloin lusikassa/haarukassa olevat ruuat törmäävät huuliin ja tipahtavat pöydälle. Ja se saa hänet turhautumaan, koska on ärsyttävää imeskellä tyhjää ruokailuvälinettä. Tänään aion kokeilla oikein liimaiseksi keitettyä puuroa, joka tarttuu kunnolla  lusikkaan kiinni, eikä tipahtaisi matkan varrelle.

Nyt joku kysyy, että eikö olisi helpompaa ja lapsen kannalta parempaa syöttää se puuro hänelle. No, helpompaa saattaa ehkä ollakin, ainakin nyt alussa. Lapsen kannalta parempaa... no sitä en tiedä. Eihän lapsi opi ellei hänelle anna tilaisuutta oppia. On paljon sormiruokailuperheitä, joissa puuro syötetään lusikalla ja kaikki muu sormiruokana. Tuo ajatus houkuttelee minuakin, mutta toisaalta uskon, että Niksu voi oppia käyttämään lusikkaa ihan omakätisestikin. Niin hyvin hän sen osaa jo suuhunsa laittaa, vain parin kokeilukerran jälkeen. Pitää siis katsoa, miten tämän asian kanssa edetään. Minä haluaisin luottaa lapseni taitoihin ja kykyyn oppia.