Minä olen vegetaristi. Olen ollut sitä kauan, lähes puolet elämästäni. Aloitin jo ennen raskautta pohdiskelut siitä, tulenko syöttämään tuleville lapsilleni lihaa. Kysymys on ollut minulle vaikea, koska siinä on niin monta ulottuvuutta. Oma vegetarismini liittyy toisaalta eettisiin ja ekologisiin asioihin, mutta on ennen kaikkea elämäntapa ja tottumus. Niksun isä ei ole vegetaristi enkä ole häntä koskaan koettanut sellaiseksi käännyttää. Mielestäni jokainen saa tehdä oman valintansa näissä asioissa. Niinpä meidän jääkaapistamme löytyy aina liharuokiakin, vaikka perheen emäntä on vannoutunut kasvissyöjä (lakto-ovo).
Monesti kuulee sanottavan, että jos perheen lapset saavat vain vegetaristiruokaa, lapsen pitäisi itse saada tehdä se valinta. Että vegevanhemmat ovat toimineet väärin tehdessään lapsesta vegetaristin. Tuolla argumentilla ei ole mielestäni mitään pohjaa, koska ihan yhtä lailla voitaisiin lihaa syövän lapsen vanhemmille sanoa, että mikset antanut lapsen valita, vaan teit hänestä sekasyöjän. Minä olen sitä mieltä, että mitä sitten ikinä vauvallemme tarjoilemmekaan, hän ilman muuta saa valita oman ruokavalionsa sitten kun osaa sellaisen valinnan tehdä (esim. eettisyyteen liittyvien kysymyksien suhteen).
Minusta olisi tärkeää, että lapsi saisi tietää, mistä ruoka on peräisin. Että hänelle näytettäisiin, kuinka vaikkapa peruna ja porkkana kasvaa kasvimaan mullassa, marjat metsän mättäiköissä, viljat viljapelloilla ja niin edelleen. Ja sama pätee lihaan. Minä haluaisin näyttää lapselleni, että se epämääräisen muotoinen möykky siellä kaupan hyllyllä ei ole alun perin lähtöisin kaupan hyllyltä, vaan elävästä eläimestä. Joskus oikein kieroina hetkinäni (ennen kuin lastani oli vielä olemassa) mietin, että lapsi pitäisi viedä ekskursiolle teurastamolle, että hän saisi tietää, mistä liharuoka on peräisin. Mutta luulempa, että suojeluvaistoni tulee pitämään lapseni kaukana sellaisesta paikasta. Sitäpaitsi niissä ei taideta mitään avoimien ovien päiviä lapsiperheille järjestää. Mutta karjatilalle tulemme varmasti tutustumaan, varsinkin kun siihen on erään maanviljelijäsukulaisen ansiosta mahdollisuus.
Minulla on ollut hetkiä, jolloin olen ollut varma, että en anna lapselleni lihaa. Ja toisaalta niitä hetkiä, jolloin olen miettinyt, että onko minulla oikeutta ottaa lapseltani lihansyönnin mahdollisuutta pois. Olen lukenut aiheesta monenlaisia, keskenään jossain määrin ristiriitaisia tietoja. Yleisin käsitys näyttää kuitenkin olevan, että lapsi voi pärjätä ja kasvaa hyvin pelkällä lakto-ovo-vegetarismilla. Jos olisin yksinhuoltaja, niin luultavasti lapseni saisi tämän ruokavalion mukaista sapuskaa.
Mutta en ole yksinhuoltaja. Pitkään asiaa pohdittuani ja mielenkiintoisia keskusteluja mieheni kanssa käytyäni tulin siihen erittäin maalaisjärkiseen tulokseen, että lapsi syö sitä mitä vanhemmatkin syövät. Eikös niin tehdä joka perheessä? Minä tarjoan lapselle kasvisruokaa, lapsen isä sekasyöjänä tarjoaa hänelle sekasyöjän ruokaa ja kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä.
Tänään Niksusta tuli sekasyöjä, kun hän söi ensimmäistä kertaa elämässään eläintä. Isin paistama kala maistui lapselle hyvin. Mikäpä minä olisin sitä häneltä kieltämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti