Sormiruokailijamme on nyt 1 v 2 kk ikäinen.
Olen viime aikoina ollut useampaankin kertaan tilanteessa, jossa on koettu pientä "kulttuurishokkia" minun sekä soseruokailuun tottuneiden henkilöiden välillä. Minä olen päätynyt hämmästelemään sitä, kuinka vaivalloista soseruokailu onkaan verrattuna tähän meidän meininkiin (meidän meiniki kun on sitä, että ruoka ja juoma laitetaan lapsen nokan eteen ja sen jälkeen hänen syömiseensä ei tarvitse sekaantua mitenkään, hän syö sataprosenttisen itsenäisesti aterian alusta loppuun, eikä juurikaan aiheuta sotkua). Ja vastapuoli on mm. kauhistellut sitä, että miten uskallan antaa lapseni syödä isoja ruokapaloja aivan huoletta.
Esimerkiksi olimme äitini synttäreillä, jossa tätini katseli, kuinka lapseni pisteli hyvin tottunein ottein leipää ja pullaa naamaan. Täti sanoi, että häntä niin hirvittää, kun pelkää lapsen tukehtuvan, että ei pysty edes katsomaan sitä syömistä. Minun oli vaikea ymmärtää, miksi sellaista pitäisi pelätä.
Lapseni on syönyt joka ikisen kiinteässä muodossa olevan ateriansa omakätisesti, isoina karkeina paloina viimeisen kahdeksan kuukauden ajan. Hän ei ole syönyt lainkaan sileitä soseita. Joten luulisi hänen jo oppineen, miten ruokaa käsitellään.
Kun me aikuiset syömme, meidän ei tarvitse koko ajan aktiivisesti miettiä, että että pitääpä varoa etten vedä tätä ruokapalaa kurkkuuni ja tukehdu siihen. Itse asiassa emme mieti sitä lainkaan. Niin täysin "selkärangasta" tulee taitomme käsitellä suulla ruokaa. Sormiruokaileva lapsi ei poikkea meistä aikuisista millään tavalla tuossa asiassa. Hän tietää - asiaa lainkaan ajattelematta - miten ruokaa pitää työstää suussa.
Jos vauvalle tarjotaan kiinteänä ravintona sileitä soseita, hän oppii, että ruokaa ei tarvitse käsitellä sen kummemmin, sen voi vaikka sellaisenaan nielaista, eikä se esimerkiksi juutu kurkkuun. Tästä väärinkäsityksestä pitää sitten jossain vaiheessa opetella pois, kun karkeampaan ruokaan väistämättä täytyy siirtyä ennen pitkää.
Sormiruokailija (etenkin täyssormiruokailija, joka ei lainkaan saa soseita) sen sijaan joutuu alusta asti, joka ikisestä ateriasta alkaen oppimaan, että ruokaa pitää jauhaa ennen kuin sen voi viedä kurkkuun. Hän oppii arvioimaan, miten sitä pitää jauhaa, kuinka sileäksi ruoka pitää saada ennen kuin se on valmis nielaistavaksi. Ja kyllä, jo puolivuotiaalla on tuollaisen asian oppimiseen täydet valmiudet.
Kun suun motoriikkaa vasta harjoitellaan ja ensimmäisiä karkeampia ruokapaloja syödään, ilmenee vielä hieman kesken oleva osaaminen tällä saralla siten, että lapsi kakoo ja pudottelee ruokaa suustaan. Se on lapsen oma turvamekanismi, joka estää häntä tukehtumasta.
Minun lapsellani kakomisvaihe meni ohi jo kauan sitten. En edes muista kyseistä vaihetta enää kunnolla. Se oli silloin aivan alussa, 6 - 7 -kuisena. Hän ei ole enää viimeiseen puoleen vuoteen kakonut, muuten kuin hyvin hyvin harvoin (suunnilleen yhtä harvoin kuin me aikuisetkin joskus joudumme kakomaan). Kun hänelle antaa ruokaa syötäväksi, voi luottaa siihen että hänen hyvin kehittynyt suun motoriikkansa tietää kyllä miten toimia.
Lapsemme ruokkiminen on nykyään niin käsittämättömän helppoa, että viimeistään nyt tuntuu siltä, että olemme valinneet oikean tien. Eniten nautin tässä hommassa siitä, että näen lapseni nauttivan syömisestä tosi paljon. Juuri sitä toivoinkin saavuttavani tällä valinnalla silloin, kun yli kahdeksan kuukautta sitten tähän ratkaisuun päädyin.
