Sormiruokailijamme on nyt 1 v 2 kk ikäinen.
Olen viime aikoina ollut useampaankin kertaan tilanteessa, jossa on koettu pientä "kulttuurishokkia" minun sekä soseruokailuun tottuneiden henkilöiden välillä. Minä olen päätynyt hämmästelemään sitä, kuinka vaivalloista soseruokailu onkaan verrattuna tähän meidän meininkiin (meidän meiniki kun on sitä, että ruoka ja juoma laitetaan lapsen nokan eteen ja sen jälkeen hänen syömiseensä ei tarvitse sekaantua mitenkään, hän syö sataprosenttisen itsenäisesti aterian alusta loppuun, eikä juurikaan aiheuta sotkua). Ja vastapuoli on mm. kauhistellut sitä, että miten uskallan antaa lapseni syödä isoja ruokapaloja aivan huoletta.
Esimerkiksi olimme äitini synttäreillä, jossa tätini katseli, kuinka lapseni pisteli hyvin tottunein ottein leipää ja pullaa naamaan. Täti sanoi, että häntä niin hirvittää, kun pelkää lapsen tukehtuvan, että ei pysty edes katsomaan sitä syömistä. Minun oli vaikea ymmärtää, miksi sellaista pitäisi pelätä.
Lapseni on syönyt joka ikisen kiinteässä muodossa olevan ateriansa omakätisesti, isoina karkeina paloina viimeisen kahdeksan kuukauden ajan. Hän ei ole syönyt lainkaan sileitä soseita. Joten luulisi hänen jo oppineen, miten ruokaa käsitellään.
Kun me aikuiset syömme, meidän ei tarvitse koko ajan aktiivisesti miettiä, että että pitääpä varoa etten vedä tätä ruokapalaa kurkkuuni ja tukehdu siihen. Itse asiassa emme mieti sitä lainkaan. Niin täysin "selkärangasta" tulee taitomme käsitellä suulla ruokaa. Sormiruokaileva lapsi ei poikkea meistä aikuisista millään tavalla tuossa asiassa. Hän tietää - asiaa lainkaan ajattelematta - miten ruokaa pitää työstää suussa.
Jos vauvalle tarjotaan kiinteänä ravintona sileitä soseita, hän oppii, että ruokaa ei tarvitse käsitellä sen kummemmin, sen voi vaikka sellaisenaan nielaista, eikä se esimerkiksi juutu kurkkuun. Tästä väärinkäsityksestä pitää sitten jossain vaiheessa opetella pois, kun karkeampaan ruokaan väistämättä täytyy siirtyä ennen pitkää.
Sormiruokailija (etenkin täyssormiruokailija, joka ei lainkaan saa soseita) sen sijaan joutuu alusta asti, joka ikisestä ateriasta alkaen oppimaan, että ruokaa pitää jauhaa ennen kuin sen voi viedä kurkkuun. Hän oppii arvioimaan, miten sitä pitää jauhaa, kuinka sileäksi ruoka pitää saada ennen kuin se on valmis nielaistavaksi. Ja kyllä, jo puolivuotiaalla on tuollaisen asian oppimiseen täydet valmiudet.
Kun suun motoriikkaa vasta harjoitellaan ja ensimmäisiä karkeampia ruokapaloja syödään, ilmenee vielä hieman kesken oleva osaaminen tällä saralla siten, että lapsi kakoo ja pudottelee ruokaa suustaan. Se on lapsen oma turvamekanismi, joka estää häntä tukehtumasta.
Minun lapsellani kakomisvaihe meni ohi jo kauan sitten. En edes muista kyseistä vaihetta enää kunnolla. Se oli silloin aivan alussa, 6 - 7 -kuisena. Hän ei ole enää viimeiseen puoleen vuoteen kakonut, muuten kuin hyvin hyvin harvoin (suunnilleen yhtä harvoin kuin me aikuisetkin joskus joudumme kakomaan). Kun hänelle antaa ruokaa syötäväksi, voi luottaa siihen että hänen hyvin kehittynyt suun motoriikkansa tietää kyllä miten toimia.
Lapsemme ruokkiminen on nykyään niin käsittämättömän helppoa, että viimeistään nyt tuntuu siltä, että olemme valinneet oikean tien. Eniten nautin tässä hommassa siitä, että näen lapseni nauttivan syömisestä tosi paljon. Juuri sitä toivoinkin saavuttavani tällä valinnalla silloin, kun yli kahdeksan kuukautta sitten tähän ratkaisuun päädyin.
maanantai 14. toukokuuta 2012
keskiviikko 7. maaliskuuta 2012
Yksivuotias sormiruokailija
Sormiruokailijamme vietti juuri yksivuotissyntymäpäiviään. Nyt voisi olla hyvä hetki kertoa, millaisella mallilla sormiruokailumme tällä hetkellä on.
Ymmärtääkseni soseruokinnalla kiinteänsä aloittaneet, neuvolan virallissuositusten mukaan edenneet vauvat ovat yksivuotiaana sellaisessa vaiheessa, että he harjoittelevat omin sormin syömistä. Meidän lapsukaisemme sen sijaan on jo sormiruokailun mestari - opetteleuvaiheet ovat kaukana takanapäin.
Sormiruokailun suurimmaksi ongelmaksi koetaan yleensä hirvittävä sotku, mitä siitä syntyy. Meillä tämäkin ongelma on jo jonkin aikaa ollut taaksejäänyttä elämää. Niksusta on tullut varsin siisti syömäri. Enää häntä ei tarvitse vuorata hihallisella ruokalapulla eikä jynssätä pitkin naamaa, hiuksia, syöttötuolia, lattiaa, seiniä jne. olevia puuroja. Ihan simppeli perusruokalappu riittää, ja ruokaa ei yleensä päädy mihinkään muualle kuin suuhun. Paitsi silloin, kun lapsi on väsynyt tai muuten levottomalla tuulella. Silloin hän pudottelee hyvin teatraalisella käden heilautuksella ruokia lattialle. Tosin sekään ei mene enää heittelyksi, vaan ruuat yleensä tipahtavat suunnileen samaan kohtaan, mistä ne on helppo kaapaista pois. Moni ruokasessio päättyy niin, ettei lattiaa tarvitse putsata lainkaan. Pahin sotku syntyy murenevista ruuista, murusia valuu väkisinkin sinne mihin ne eivät kuulu, ja niiden luuttuaminen on hieman rasittavaa.
Joka tapauksessa syömisestä on tullut niin siistiä, että viitsin varsin huoletta mennä lapseni kanssa ravintolaan tai kylään ja antaa hänen osallistua ruokailemiseen. Mukana kulkee Tinydiner, joka on aivan loistava keksintö.
Sormiruokailu oli alun perin minulle eräänlainen kokeilu, ja sille tielle jäätiin, koska se osoittautui kaikin puolin järkeväksi. Minä en tiedä, miksi lasta pitäisi syöttää. Vaikka kuinka koetan miettiä, en vaan keksi siihen mitään syytä.
Yksi syy, miksi aloitimme kiinteät sormiruokaillen, oli se, että halusin syömisen olevan lapselle mukava virike, eikä muita virikkeitä ruokapöytään kaivattaisi. Minua häiritsi suunnattomasti ajatus siitä, että syövää lasta hämätään lelulla ja vaivihkaa ujutetaan ruokaa suuhun, kun hän ei huomaa mitä on tekemässä. Mieleeni oli painunut ikävännäköisiä kuvia siitä, kuinka lapset kiukuttelevat heille tyrkytettyä ruokaa vastaan. Halusin tehdä kaikkeni sen eteen, että lapselleni tulisi positiivinen ja luonteva suhde ruokaan. Mielestäni syöminen on kivaa, miksei se siis voisi olla kivaa myös vauvan mielestä. Sormiruokailu täytti odotukseni tämän asian suhteen. Meillä ei ole koskaan leluja tai muitakaan houkuttimia ruokapöydässä, eikä niille ole tarvetta. Kaikenlainen painostaminen, pakottaminen ja muu sellainen ei-luonnollinen lähestymistapa lapsen ruokkimiseen on meille vierasta. Toisinaan, kun lapselta meinaa unohtua että nyt ollaan syömässä, saatamme siirtää hänen huomionsa takaisin ruokaan puhumisella ja kenties osoittelemalla ruokaa. Välillä saatamme ojentaa hänelle ruokapaloja, jos hän näyttää olevan kovin hajamielisellä tuulella. Ruuan ojentaminen ei kuitenkaan tarkoita tuputtamista saati ruuan työntämistä lapsen suuhun.
Ei ruokailu toki aina ruusuista ole. Varsinkin väsyneenä Niksu saattaa keskittyä pelkkään heilumiseen, metelöintiin ja muuhun epäolennaiseen, kun pitäisi syödä. Varsinkin, jos tarjolla ei ole parasta herkkua. Joskus vanhemmilla meinaa mennä hermot riehuvaan ja nyt jo kovasti omaa tahtoaan osoittavaan lapseen, mutta se taitaa olla aivan normaalia arkea itse kullekin lapsiperheen äidille ja isälle.
Monet ovat huolissaan siitä, ettei sormiruokailija saa tarpeeksi ruokaa, koska syödyt ruokamäärät näyttävät kovin pieniltä. Meillä ei ole koskaan ollut tällaista ongelmaa, koska Niksun ruokahalu ja motivaatio syömiseen on aina ollut suurta. Pikemminkin minua joskus kauhistuttaa, että miten lapseen voi mahtua noin valtavia ruokamääriä, kuin mitä hän kerralla saattaa syödä. Imettäminen alkoi varsin nopeasti meillä menettää merkitystään, vaikka olikin puolivuotiaaksi saakka ollut erittäin merkittävässä asemassa lapsemme ruokavaliota - hän oli nimittäin täysimetetty, ilman korvikkeita. Nyt vuoden ikäisenä imetys on lopetettu kokonaan. Sekä minulla että lapsellani lopahti kiinnostus siihen touhuun. Nyt ollaan siirrytty siis normaaliin lehmänmaitoon.
Lopuksi vielä listausta joistakin ruuista, mitä sormiruokailijamme ruukaa syödä:
Ymmärtääkseni soseruokinnalla kiinteänsä aloittaneet, neuvolan virallissuositusten mukaan edenneet vauvat ovat yksivuotiaana sellaisessa vaiheessa, että he harjoittelevat omin sormin syömistä. Meidän lapsukaisemme sen sijaan on jo sormiruokailun mestari - opetteleuvaiheet ovat kaukana takanapäin.
Sormiruokailun suurimmaksi ongelmaksi koetaan yleensä hirvittävä sotku, mitä siitä syntyy. Meillä tämäkin ongelma on jo jonkin aikaa ollut taaksejäänyttä elämää. Niksusta on tullut varsin siisti syömäri. Enää häntä ei tarvitse vuorata hihallisella ruokalapulla eikä jynssätä pitkin naamaa, hiuksia, syöttötuolia, lattiaa, seiniä jne. olevia puuroja. Ihan simppeli perusruokalappu riittää, ja ruokaa ei yleensä päädy mihinkään muualle kuin suuhun. Paitsi silloin, kun lapsi on väsynyt tai muuten levottomalla tuulella. Silloin hän pudottelee hyvin teatraalisella käden heilautuksella ruokia lattialle. Tosin sekään ei mene enää heittelyksi, vaan ruuat yleensä tipahtavat suunnileen samaan kohtaan, mistä ne on helppo kaapaista pois. Moni ruokasessio päättyy niin, ettei lattiaa tarvitse putsata lainkaan. Pahin sotku syntyy murenevista ruuista, murusia valuu väkisinkin sinne mihin ne eivät kuulu, ja niiden luuttuaminen on hieman rasittavaa.
Joka tapauksessa syömisestä on tullut niin siistiä, että viitsin varsin huoletta mennä lapseni kanssa ravintolaan tai kylään ja antaa hänen osallistua ruokailemiseen. Mukana kulkee Tinydiner, joka on aivan loistava keksintö.
Sormiruokailu oli alun perin minulle eräänlainen kokeilu, ja sille tielle jäätiin, koska se osoittautui kaikin puolin järkeväksi. Minä en tiedä, miksi lasta pitäisi syöttää. Vaikka kuinka koetan miettiä, en vaan keksi siihen mitään syytä.
Yksi syy, miksi aloitimme kiinteät sormiruokaillen, oli se, että halusin syömisen olevan lapselle mukava virike, eikä muita virikkeitä ruokapöytään kaivattaisi. Minua häiritsi suunnattomasti ajatus siitä, että syövää lasta hämätään lelulla ja vaivihkaa ujutetaan ruokaa suuhun, kun hän ei huomaa mitä on tekemässä. Mieleeni oli painunut ikävännäköisiä kuvia siitä, kuinka lapset kiukuttelevat heille tyrkytettyä ruokaa vastaan. Halusin tehdä kaikkeni sen eteen, että lapselleni tulisi positiivinen ja luonteva suhde ruokaan. Mielestäni syöminen on kivaa, miksei se siis voisi olla kivaa myös vauvan mielestä. Sormiruokailu täytti odotukseni tämän asian suhteen. Meillä ei ole koskaan leluja tai muitakaan houkuttimia ruokapöydässä, eikä niille ole tarvetta. Kaikenlainen painostaminen, pakottaminen ja muu sellainen ei-luonnollinen lähestymistapa lapsen ruokkimiseen on meille vierasta. Toisinaan, kun lapselta meinaa unohtua että nyt ollaan syömässä, saatamme siirtää hänen huomionsa takaisin ruokaan puhumisella ja kenties osoittelemalla ruokaa. Välillä saatamme ojentaa hänelle ruokapaloja, jos hän näyttää olevan kovin hajamielisellä tuulella. Ruuan ojentaminen ei kuitenkaan tarkoita tuputtamista saati ruuan työntämistä lapsen suuhun.
Ei ruokailu toki aina ruusuista ole. Varsinkin väsyneenä Niksu saattaa keskittyä pelkkään heilumiseen, metelöintiin ja muuhun epäolennaiseen, kun pitäisi syödä. Varsinkin, jos tarjolla ei ole parasta herkkua. Joskus vanhemmilla meinaa mennä hermot riehuvaan ja nyt jo kovasti omaa tahtoaan osoittavaan lapseen, mutta se taitaa olla aivan normaalia arkea itse kullekin lapsiperheen äidille ja isälle.
Monet ovat huolissaan siitä, ettei sormiruokailija saa tarpeeksi ruokaa, koska syödyt ruokamäärät näyttävät kovin pieniltä. Meillä ei ole koskaan ollut tällaista ongelmaa, koska Niksun ruokahalu ja motivaatio syömiseen on aina ollut suurta. Pikemminkin minua joskus kauhistuttaa, että miten lapseen voi mahtua noin valtavia ruokamääriä, kuin mitä hän kerralla saattaa syödä. Imettäminen alkoi varsin nopeasti meillä menettää merkitystään, vaikka olikin puolivuotiaaksi saakka ollut erittäin merkittävässä asemassa lapsemme ruokavaliota - hän oli nimittäin täysimetetty, ilman korvikkeita. Nyt vuoden ikäisenä imetys on lopetettu kokonaan. Sekä minulla että lapsellani lopahti kiinnostus siihen touhuun. Nyt ollaan siirrytty siis normaaliin lehmänmaitoon.
Lopuksi vielä listausta joistakin ruuista, mitä sormiruokailijamme ruukaa syödä:
- hedelmät: klementiini, appelsiini, nektariini, banaani jne.
- puurot: "aikuisten" puurohyllystä ostetut tavalliset puurohiutaleet, niistä keitetään sen verran paksu puuro, että sen voi paloitella ja syödä sormin
- liha: esim. jauhelihapihvit (ilman suolaa, korppujauhojen sijasta polentaryynit koska korppujauhoissa on suolaa)
- makaronilaatikko - Niksun suurin herkku: aivan perinteisen reseptin mukaan tehtynä mutta suolattomana, nykyisin jo ihan oikeasta maidosta (aiemmin maidon tilalla soijajauhoista tehty soijamaito), vegeversiossa jauhelihan tilalla soijarouhe
- keitetyt tai uunissa paistetut perunat
- munakas (esim. öljyssä paistetulla porkkanaraasteella "täytetty")
- erilaiset piirakkavuoassa paistetut paistokset/piiraat, jotka sisältävät esim. linssejä, kaurahiutaleita, riisihiutaleita ym.
- soijarouhepihvit
torstai 2. helmikuuta 2012
Maissinaksujen monta käyttötarkoitusta
Maissinaksut ovat sormiruokalijoiden suosiossa. Ajattelinpa kirjoittaa niistä hieman mietiskelyjä.
Maissinaksut - pelkästä maissista valmistetut, suolattomat ym. - ovat kaikin puolin helppoa ruokaa. Sormiruokailijan on niitä helppo käsitellä, ne eivät murskaannu kädessä, eivätkä ole liukkaita. Niitä ei tarvitse mitenkään valmistaa, vaan antaa suoraan pussista lapselle. Niistä yleensä sanotaan, että ne ovat tukehtumisvaarattomia. Vauvat näyttävät pitävän niistä todella paljon.
Maissinaksu ei kuitenkaan ole mitään "oikeaa" ruokaa minun mielestäni. Enemmänkin tyhjänpäiväistä höttöä. Niiden tarkoitus ei siis ole toimia ravitsemuksellisesti merkittävinä, mutta siitä huolimatta olemme meidän sormiruokailutaloudessamme löytäneet niille monia käyttötarkoituksia:
Maissinaksut - pelkästä maissista valmistetut, suolattomat ym. - ovat kaikin puolin helppoa ruokaa. Sormiruokailijan on niitä helppo käsitellä, ne eivät murskaannu kädessä, eivätkä ole liukkaita. Niitä ei tarvitse mitenkään valmistaa, vaan antaa suoraan pussista lapselle. Niistä yleensä sanotaan, että ne ovat tukehtumisvaarattomia. Vauvat näyttävät pitävän niistä todella paljon.
Maissinaksu ei kuitenkaan ole mitään "oikeaa" ruokaa minun mielestäni. Enemmänkin tyhjänpäiväistä höttöä. Niiden tarkoitus ei siis ole toimia ravitsemuksellisesti merkittävinä, mutta siitä huolimatta olemme meidän sormiruokailutaloudessamme löytäneet niille monia käyttötarkoituksia:
- aloitusvaiheessa erinomaista harjoitteluevästä silmä-käsi-suu -koordinaation opetteluun, ja syömisen makuun pääsemiseen
- naksuilla saa "annettua vauhtia" syömiseen, jos lapsella ei tahdo muuten muistua mieleen, että mitä pitikään olla tekemässä. Antaa hänelle naksun käteen, että hän pääsee syömisen vauhtiin, niin alkaa muutkin eväät sen jälkeen eksyä suuhun
- mainioita puuron ym. löysemmän tavaran tarjoamiseen dippaamalla
- todella helppoja matka- ja ravintolaeväitä
- hyvä alkupala lapselle, joka syöttötuolissa malttamattomana odottaa ruokaa mutta liian hidas tarjoilija ei ole vielä saanut ruokaa valmiiksi
- viihdyke esim. pitkällä automatkalla. Tosin olen sitä mieltä, että ruoka ei saisi toimia viihdykkeenä, mutta tulipa siitä huolimatta tuossa eräällä 200 km matkalla viihdytettyä lasta maissinaksuilla, kun vaihtoehtona olisi ollut huutamisen kuunteleminen (laulut ja leikit eivät kelvanneet hänelle)
perjantai 6. tammikuuta 2012
Partaäijää
Niksu täytti 10 kk ja sen kunniaksi olemme aloittaneet lehmänmaitovalmisteiden tarjoilun. Ruokalistalle on ilmestynyt raejuusto - helppo sormiruokailtava jota ei viitsi kuitenkaan kovin paljoa antaa suolan takia - sekä äidin lemppari: Partaäijä-jugurtti. Eli oikealta nimikkeeltään turkkilainen jugurtti, jota saa kaupasta pienissä valkoisissa ämpäreissä, partaisen äijän kuvalla varustettuna. Partaäijästä tuli jääkaappimme vakituinen asukas sen jälkeen, kun kokeilin karppaamista 1,5 vuotta takaperin. Karppaaminen tuli ja meni, mutta partaäijä jäi. Purkin kylkeä tutkiskeltuani olen todennut, että tämähän on erinomaista vauvanruokaa, ei sisällä mitään lisäaineita tai muita kummallisuuksia. Ja sitäpaitsi se on hyvää. Niksu on saanut sitä viime päivinä muutaman lusikallisen päivässä, ja on todella nopeasti hullaantunut tähän herkkuun. Kun nostan partisämpärin pöydälle, alkaa lapsella suu loppasta ja kuulua tyytyväistä hörinää. Toistaisksi hänen elimistönsä näyttäisi sietävän lehmänmaitotuotteita hyvin. Olen tarjonnut Partista tähän mennessä ihan sellaisenaan, lisäämättä siihen mitään. Mutta siihen voisi toki sekoittaa vaikka marjoja tai hedelmäraastetta.
Aiemmin valittelemani vilja-allergiaepäilys taitaa olla turha. Oireet katosivat, kun jätin kiivin pois ruokavaliosta.
Aiemmin valittelemani vilja-allergiaepäilys taitaa olla turha. Oireet katosivat, kun jätin kiivin pois ruokavaliosta.
maanantai 19. joulukuuta 2011
9 kk kuulumiset
En ole kirjoittanut tänne vähään aikaan, joten olisi ehkä kuulumisten paikka. Niksu on nyt 9,5 kk ikäinen ja on siis syönyt kiinteää ravintoa 3,5 kuukautta. Sormiruokailusta on tullut meillä niin itsestäänselvä osa elämää, että olen jotenkin aivan vieraantunut siitä ajatuksesta, että vauvoja ruokitaan myös lusikkaruokinnalla/soseilla. Välillä meinaa unohtua, että se menetelmä on yleinen tapa ja suositus, ja tämä meidän menetelmä on jotenkin poikkeuksellinen.
Lapsen ruokinta aiheuttaa välillä päänvaivaa tällaiselle laiskanpuoleiselle äidille. Ei aina tahdo keksiä, mitä laittaisi ruuaksi. Ja ei tahdo jaksaa laittaa ruokaa. Olisipas helppoa elää valmisruuilla tai eineksillä! Mutta ei, me laitetaan ruuat itse. Lukuunottamatta puuron päälle mausteeksi sipaistavaa kaupan marjasosetta. Jotta asiat eivät menisi liian hankaliksi, olen ollut lapsen ruokinnan suhteen ahkara mikron ja pakastimen käyttäjä. Ruokaa tehdään yleensä aina reilusti kerralla ja pakastetaan osa.
Tällä hetkellä meillä on hankala vaihe, kun epäilen, että lapselle olisi tullut allergiaa, ja syylliseksi epäilen viljoja. En tiedä mistä viljasta on kyse, joten kokeilen nyt viljatonta ruokavaliota suunnitelmissa tuoda myöhemmin yksitellen viljalajikkeita takaisin ruokavalioon. Ilman viljaa on hankala suunnitella päivän aterioita, kun tähän mennessä on sekä aamupala että iltapala ollut puuroa, ja monet muutkin ruokalajikkeet sisältävät viljoja. Riisipasta ja -hiutaleet ovat tulleet nyt kuvioihin mukaan, mutta niissäkin pitäisi pitää joku kohtuus. Tänään tarjosin kvinoapuuroa, josta ei tullut tarpeeksi jäykkää syötäväksi sormin isoina ja kiinteinä möykkyinä, mutta onneksi näppäräsorminen poikani osaa käsitellä mitä tahansa epämääräistä höttöä. Kvinoa maistui hyvin, samoin mustikat, joita hän sai tänään ensimmäistä kertaa elämässään sellaisenaan maisteltavaksi. Oli siis oikea superfood-ateria, kun syötiin kvinoaa ja mustikoita.
Toinen hankaluus, mikä on tällä hetkellä päällä, on lapsen juuri oppima taito heitellä ruokaa. Jo pari kuukautta sitten haasteeksi meillä tuli ruuan tahallinen pudotteleminen lattialle, mutta nyt ollaan siirrytty jo seuraavaan vaiheeseen, eli heittelemiseen. Syöttötuolin alla oleva vahakangas ei enää riitä vastaanottamaan kaikkea, mitä tuolissa istuja päättää nakella, koska heittokäsi on jo varsin taitava. Tämä asia aiheuttaa tuskastumista ruokkijoissa ja siivoojissa, mutta eipä sille oikein mitään mahda, täytyy vaan odotella että suurin innostus heittelemiseen menisi ohi. Pitäisi olla ylpeä lapsesta, kun hän on oppinut jotain uutta...
Lapsen ruokinta aiheuttaa välillä päänvaivaa tällaiselle laiskanpuoleiselle äidille. Ei aina tahdo keksiä, mitä laittaisi ruuaksi. Ja ei tahdo jaksaa laittaa ruokaa. Olisipas helppoa elää valmisruuilla tai eineksillä! Mutta ei, me laitetaan ruuat itse. Lukuunottamatta puuron päälle mausteeksi sipaistavaa kaupan marjasosetta. Jotta asiat eivät menisi liian hankaliksi, olen ollut lapsen ruokinnan suhteen ahkara mikron ja pakastimen käyttäjä. Ruokaa tehdään yleensä aina reilusti kerralla ja pakastetaan osa.
Tällä hetkellä meillä on hankala vaihe, kun epäilen, että lapselle olisi tullut allergiaa, ja syylliseksi epäilen viljoja. En tiedä mistä viljasta on kyse, joten kokeilen nyt viljatonta ruokavaliota suunnitelmissa tuoda myöhemmin yksitellen viljalajikkeita takaisin ruokavalioon. Ilman viljaa on hankala suunnitella päivän aterioita, kun tähän mennessä on sekä aamupala että iltapala ollut puuroa, ja monet muutkin ruokalajikkeet sisältävät viljoja. Riisipasta ja -hiutaleet ovat tulleet nyt kuvioihin mukaan, mutta niissäkin pitäisi pitää joku kohtuus. Tänään tarjosin kvinoapuuroa, josta ei tullut tarpeeksi jäykkää syötäväksi sormin isoina ja kiinteinä möykkyinä, mutta onneksi näppäräsorminen poikani osaa käsitellä mitä tahansa epämääräistä höttöä. Kvinoa maistui hyvin, samoin mustikat, joita hän sai tänään ensimmäistä kertaa elämässään sellaisenaan maisteltavaksi. Oli siis oikea superfood-ateria, kun syötiin kvinoaa ja mustikoita.
Toinen hankaluus, mikä on tällä hetkellä päällä, on lapsen juuri oppima taito heitellä ruokaa. Jo pari kuukautta sitten haasteeksi meillä tuli ruuan tahallinen pudotteleminen lattialle, mutta nyt ollaan siirrytty jo seuraavaan vaiheeseen, eli heittelemiseen. Syöttötuolin alla oleva vahakangas ei enää riitä vastaanottamaan kaikkea, mitä tuolissa istuja päättää nakella, koska heittokäsi on jo varsin taitava. Tämä asia aiheuttaa tuskastumista ruokkijoissa ja siivoojissa, mutta eipä sille oikein mitään mahda, täytyy vaan odotella että suurin innostus heittelemiseen menisi ohi. Pitäisi olla ylpeä lapsesta, kun hän on oppinut jotain uutta...
perjantai 2. joulukuuta 2011
Ruokahalua ja -haluttomuutta
Kun Niksu oli puolivuotias ja aloitteli sormiruokailua, hän pisteli suuhunsa kaiken, minkä vaan sai haparoivissa nyrkeissään pysymään. Ehkä se oli uutuudenviehätystä, tai ehkä hänen makuaistinsa ei ollut kehittynyt vielä. Nykyään, kun hän on pian 9 kk ikäinen, hän on jo hyvin tarkka siitä, mitä suostuu syömään ja mitä ei. Välillä tuntuu siltä, että hän nirsoilee liikaakin, ja ruuat jäävät koskemattomina pöydälle. Tai vaihtoehtoisesti ne nakotaan lattialle, täysin tarkoituksella.
Niksu on nyt ollut viikon flunssassa ja ruokahalu on ollut hyvin vaihtelevaa. Olen joutunut houkuttelemaan häntä syömään, mikä ei oikein sormiruokailuideologiaan sovellu. Sellaiseen houkutteluun, mitä soseruokinnassa harjoitetaan jatkuvasti eli hämäämiseen, en kuitenkaan suostu. Eli en vie lapsen huomiota pois syömisestä esimerkiksi lelun avulla saadakseni hänet epähuomiossa pistelemään ruokaa suuhunsa. Houkuttelukeinot pitää löytyä syömisestä itsestään. Yksi helppo (tosin ei ehkä ihan sormiruokailuideologian mukainen) konsti on ojentaa lapselle ruokaa sen sijaan, että hän itse poimisi sen pöydältä. Joskus Niksun ruokahaluttomuutta lisää se, että hän ei ehkä oikein jaksa miettiä, että minkä ruokapalan pöydältä ottaisi. Näin pienellä lapsella ei ole vielä kovin hyvin kehittynyt kyky tehdä valintoja. Jos ojennan hänelle ruokaa niin, että hän poimii sen kädestäni, hän suostuu todennäköisemmin pistämään sen suuhun asti. Toinen houkuttelukonsti on antaa vähän vauhtia maissinaksuilla. Jos syöminen ei tunnu kiinnostavan, annan hänelle maissinaksun (josta hän ei osaa kieltäytyä, koska tykkää siitä niin kovasti). Sitten hän pääsee syömisen makuun, ja ryhtyy popsimaan muitakin tarjolla olevia ruokia.
Nyt kun flunssa alkaa olla ohi, näyttää että Niksu on saanut jostain aivan poikkeuksellisen suuren ruokahalun. Ikään kuin hän kompensoisi aiempaa nirsoiluaan. Ruoka katoaa puolet normaalia nopeampaa hänen suuhunsa, ja hän suostuu syömään sellaisiakin makuja, jotka vielä flunssan aikana nakeltiin järjestelmällisesti lattialle. Ja puuroa pitää keittää isompi annos kuin normaalisti.
Niksu tunnistaa aivan täydellisesti pelkällä vilkaisulla, että mikä ruoka on mitäkin. Siitäkin huolimatta, että eri ruoka-aineet saattavat olla aikamoisena sekamelskana hänen edessään pöydällä. Banaani on hänen suurinta herkkua - kun hän näkee, että äiti tai isi on kuorimassa banaania, alkaa hän tuijottaa sitä, ja maiskutella suutansa jo valmiiksi. Jos banaania ei sitten jostain syystä annetakaan, nousee siitä meteli.
Niksu on nyt ollut viikon flunssassa ja ruokahalu on ollut hyvin vaihtelevaa. Olen joutunut houkuttelemaan häntä syömään, mikä ei oikein sormiruokailuideologiaan sovellu. Sellaiseen houkutteluun, mitä soseruokinnassa harjoitetaan jatkuvasti eli hämäämiseen, en kuitenkaan suostu. Eli en vie lapsen huomiota pois syömisestä esimerkiksi lelun avulla saadakseni hänet epähuomiossa pistelemään ruokaa suuhunsa. Houkuttelukeinot pitää löytyä syömisestä itsestään. Yksi helppo (tosin ei ehkä ihan sormiruokailuideologian mukainen) konsti on ojentaa lapselle ruokaa sen sijaan, että hän itse poimisi sen pöydältä. Joskus Niksun ruokahaluttomuutta lisää se, että hän ei ehkä oikein jaksa miettiä, että minkä ruokapalan pöydältä ottaisi. Näin pienellä lapsella ei ole vielä kovin hyvin kehittynyt kyky tehdä valintoja. Jos ojennan hänelle ruokaa niin, että hän poimii sen kädestäni, hän suostuu todennäköisemmin pistämään sen suuhun asti. Toinen houkuttelukonsti on antaa vähän vauhtia maissinaksuilla. Jos syöminen ei tunnu kiinnostavan, annan hänelle maissinaksun (josta hän ei osaa kieltäytyä, koska tykkää siitä niin kovasti). Sitten hän pääsee syömisen makuun, ja ryhtyy popsimaan muitakin tarjolla olevia ruokia.
Nyt kun flunssa alkaa olla ohi, näyttää että Niksu on saanut jostain aivan poikkeuksellisen suuren ruokahalun. Ikään kuin hän kompensoisi aiempaa nirsoiluaan. Ruoka katoaa puolet normaalia nopeampaa hänen suuhunsa, ja hän suostuu syömään sellaisiakin makuja, jotka vielä flunssan aikana nakeltiin järjestelmällisesti lattialle. Ja puuroa pitää keittää isompi annos kuin normaalisti.
Niksu tunnistaa aivan täydellisesti pelkällä vilkaisulla, että mikä ruoka on mitäkin. Siitäkin huolimatta, että eri ruoka-aineet saattavat olla aikamoisena sekamelskana hänen edessään pöydällä. Banaani on hänen suurinta herkkua - kun hän näkee, että äiti tai isi on kuorimassa banaania, alkaa hän tuijottaa sitä, ja maiskutella suutansa jo valmiiksi. Jos banaania ei sitten jostain syystä annetakaan, nousee siitä meteli.
torstai 10. marraskuuta 2011
Siivoamista ja välineurheilua
Sormiruokailusta useimmille vanhemmille tulee ensimmäisenä mieleen SOTKU. Enkä ihmettele, koska sitähän tässä touhussa syntyy. Ajattelinpa kirjoittaa, miten meillä sotkusta selvitään.
Ensinnäkin, hyvä syöttötuoli vähentää sotkua merkittävästi. Meillä on Svan of Sweden (kuvassa) ja se on aivan loistava keksintö. Ensinnäkin siinä on pöytälevy, joka ulottuu myös lapsen sivuille, ei ainoastaan eteen. Ja jonka muovinen suojus on irrotettavissa pesua varten. Joissakin syöttötuoleissa on pöytälevy vain edessä, joissakin ei pöytälevyä lainkaan jolloin lapsen on istuttava pöydän ääressä. Näissä on se ongelma, että ruuat tipahtelevat helposti sivustoilta alas. Olen kyllä sellaisiakin ratkaisuja kokeillut (kun ollaan oltu kylässä) ja todennut, että kylläpä elämä voi olla vaikeaa jos on vääränlaiset välineet käytössä. Esim. Stokken Tripp Trapp häviää kirkkaasti Svanille, mitä sormiruokailuun tulee.
Pelkkä pöytälevy ei tee Svanista niin loistokeksintöä. Myös sen muotoilu helpottaa siivoamista. Siinä ei ole leveälle sojottavia jalkoja sotkeentumassa ruokaan. Pöytälevy suojaa alapuolellansa olevia tuolin osia tipahtelevilta ruuilta. Ei täydellisesti, mutta tosi hyvin. Perinteisen syöttötuolin tai Tripp Trappin jynssäämiseen saa käyttää monta kertaa enemmän aika joka ruokailusession jälkeen.
Siivoamista helpottaa myös tuolin alle sijoitettu vahakangas, joka pyyhitään tai huuhdellaan joka käytön jälkeen. Sitten sen reunat käännetään syöttötuolia vasten säilytyksen ajaksi niin, ettei vahakankaalle tipahtele pölyä ja roskaa. Niinpä seuraavan syömiskerran alkaessa meitä odottaa puhdas vahakangas, josta voi aivan hyvällä omatunnolla nostella pudonneita ruokapaloja takaisin lapselle.
Hyvä ruokalappu on myös olennainen. Olen kokeillut monenlaisia: kaukalollista, pientä, vähän isompaa, kankaista, muovista, hihallista jne. Pitkähihainen ruokalappu meillä on käytössä jatkuvasti ja se on ihan hyvä, mutta valitettavasti liian iso lapsellemme, mikä hieman hankaloittaa sen käyttöä. Parhaaksi ruokalapuksi olen todennut esiliinan muotoisen version (kuvassa). Se suojaa myös olkapäät. Kun paidan hihat käärii tarpeeksi ylös, ne yleensä jäävät puhtaiksi. Tämä meidän käyttämä ruokailuessu on Pikku Piia -merkkinen, Prismasta ostettu. Siinä on hyvää myös se, että kaulaosan saa tarpeeksi tiukalle, jolloin ruokaa ei mene kauluksesta sisään.
Ja sitten vihdoinkin siihen siivoamiseen. Kerron esimerkkinä tämän aamuisen puuronsyöntisession. Puuro saa aikaan paljon sotkua.
Ensin ruokalappu pois ja lapsi pesulle. Pestään naama ja kädet. Sitten siivotaan ruokapaikka. Irrotan syöttötuolin pöytälevyn muovisuojuksen (joka toimii meillä aina myös lautasena - muita lautasia ei Niksulle anneta) ja tiskaan sen käsin. Samalla tiskaan ruokalapun. Sitten otan luutun, pyyhkäisen sillä syöttötuoliin pariin kohtaan tipahtaneet puurokokkareet. Lopuksi luuttuan puurot pois vahakankaalta. Sitten vaan luutu, ruokalappu ja pöydän muovi kuivumaan. Aikaa tähän kaikkeen kului 8 minuuttia.
Keittiön vieressä oleva kylppäri helpottaa elämää, kun esimerkiksi vahakankaan - jos se on niin sotkuinen ettei sitä viitsi luutulla puhdistaa - voi nostaa suoraan suihkuun syöttötuolin alta. Ruokailupiste sijaitsee sopivasti kylppärin oven vieressä.
Pelkkä pöytälevy ei tee Svanista niin loistokeksintöä. Myös sen muotoilu helpottaa siivoamista. Siinä ei ole leveälle sojottavia jalkoja sotkeentumassa ruokaan. Pöytälevy suojaa alapuolellansa olevia tuolin osia tipahtelevilta ruuilta. Ei täydellisesti, mutta tosi hyvin. Perinteisen syöttötuolin tai Tripp Trappin jynssäämiseen saa käyttää monta kertaa enemmän aika joka ruokailusession jälkeen.
Siivoamista helpottaa myös tuolin alle sijoitettu vahakangas, joka pyyhitään tai huuhdellaan joka käytön jälkeen. Sitten sen reunat käännetään syöttötuolia vasten säilytyksen ajaksi niin, ettei vahakankaalle tipahtele pölyä ja roskaa. Niinpä seuraavan syömiskerran alkaessa meitä odottaa puhdas vahakangas, josta voi aivan hyvällä omatunnolla nostella pudonneita ruokapaloja takaisin lapselle.
Ja sitten vihdoinkin siihen siivoamiseen. Kerron esimerkkinä tämän aamuisen puuronsyöntisession. Puuro saa aikaan paljon sotkua.
Ensin ruokalappu pois ja lapsi pesulle. Pestään naama ja kädet. Sitten siivotaan ruokapaikka. Irrotan syöttötuolin pöytälevyn muovisuojuksen (joka toimii meillä aina myös lautasena - muita lautasia ei Niksulle anneta) ja tiskaan sen käsin. Samalla tiskaan ruokalapun. Sitten otan luutun, pyyhkäisen sillä syöttötuoliin pariin kohtaan tipahtaneet puurokokkareet. Lopuksi luuttuan puurot pois vahakankaalta. Sitten vaan luutu, ruokalappu ja pöydän muovi kuivumaan. Aikaa tähän kaikkeen kului 8 minuuttia.
Keittiön vieressä oleva kylppäri helpottaa elämää, kun esimerkiksi vahakankaan - jos se on niin sotkuinen ettei sitä viitsi luutulla puhdistaa - voi nostaa suoraan suihkuun syöttötuolin alta. Ruokailupiste sijaitsee sopivasti kylppärin oven vieressä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)